Välitunnilla pyyhkeitä ja yleistä typeryyttä

Kun mikään ei auta, pitää heittää pyyhe kehään.

Tämä älytön jännitys ja kipu ja alkanut naksunta niskan vasemmalla syrjällä (kun taivutan päätä oikealle) ei voi kuulua asiaan. Piste.

Lopullisesti minut on vakuuttanut Nikita ja muut viulistit, joilla ei ole tarvetta venytellä soiton lomassa joka kolmas minuutti. Tämän hokaaminen vei minulta pari kuukautta.

Ja minä kun pidän itseäni fiksuna.

Tajusin tänään myös kannattelevani jatkuvasti vasemman käden kämmenosalla viulua (ilmankos on hankala saada sormia toimimaan). Muuten soitin tuntuu valahtavan eteenpäin. En koskaan voi soittaa vibratoa, jos tämä on soittoasentoni.

Juu, olen säätänyt olkatukea ylösalas, ilman tulosta. Se on edestä lähes ääriasennossa ylhäällä. Olen tarkastellut lapaluita ja ryhtiä peilin edessä, mutta sekään ei auta.

No niin, otin viulun ja tervehdin jälleen peiliä. Kaksi huomiota.

Ensinnäkin ripsarit on vähän levinnyt.

Toiseksi, olen aikamoinen keppakaula. Laitoin viulun olalle hartiat rentona, ilman että yritin hakea soittoasentoa. Kas... nämä naurettavat hartiat (voiko niitä edes kutsua tuolla sanalla) ovat sekä a) olemattomat että b) himputin kaukana leuasta. Viulun ja leuan väliin jää monta senttiä.

Kun mikään ei auta, let's google. Ja sieltähän niitä satoi, neuvoja. Ja yksi pyyhe.

Tällä hetkellä viulukotelossa asustavat sopuisasti:
päävuokralainen viulu, hänen siippansa jousi, heidät yhdessä soimaan saava hartsi sekä alivuokralaiset sordiino, paistinlasta, sideharso, viritysmittari (josta pari sanaa myöhemmin) sekä pyyhe. Pyyhkeen kun taittelee olkatuen alle, niin johan toimii (ja puskuroi myös allergiaa).

Koin lähes taivaan kun hetken kokeilin soittaa pyyhkeen kera. Ei satu! (mikä on emävale, sillä sattuu nykyään kroonisesti kaikki oleminen ja eläminen).

Tämän hokaamiseenkin meni pari kuukautta. Voi minua älykköä.

No, entäpä sitten viritysmittari. Huoh, jos jo on käynyt selväksi, että olen aika mäntti, niin miksi suotta todistella muuta.

Muistin viime viikonloppuna, että jajuuniin, minullahan on viritysmittari. Siis sellainen, joka kertoo
a) onko soitin vireessä (vähänkö paljon helpompi virittää viulu sen avulla...)
b) soiko kulloinkin soitettava ääni oikeassa vireessä (hei, joku kertoo, jos vingun väärin!)

Viritysmittari on vielä niin avulias, että se havainnollisesti vilkuttelee äänen reunoilla punaisia lamppuja, siis no, aika usein. Kun taas osun lähemmäksi kohdetta eli oikeaa sävelkorkeutta, mittari palkitsee minut näyttämällä keltaista/vihreää valoa. Voi ihana mittari!

Että olishan sen voinut kaivaa esiin heti alkuun.

Aikoinaan tuo mittari on hankittu (joskus 1990-luvun alkupuolella) fonitunnille, se oli pakollinen kapine open mielestä. Ja koska kaikkia aina kiinnostaa hinta (tai minua ainakin), niin silloin se maksoi muistaakseni 400 mk, siis paljon.

Mittarin hankinnasta käytiin pitkä keskustelu vanhempien kanssa, jotka sen siis maksoivat. Oltiin juuri hankittu minulle viiden tonnin foni (Yanagisawa) ja siihen uusi suukappale. Fonista minä muuten maksoin puolet, mutta edelleen(!) perheessäni elää perätön väite, että maksoin vain 40 % ostohinnasta.

Meillä oli tapana tehdä aina kaikista isoista hankinnoista ja veloista viralliset kirjalliset sopimukset. Ja vähän pienimmistäkin.

Mutta tottakai juuri tuo dokumentti on hukkunut, vaikka kaikki muut lappuset, joissa uhkaan mm. karata kotoa, ovat tallessa. Olen aikoinaan anonut myös lupaa päästä NKOTB:n keikalle kirjallisesti. Sekin lappu on tallessa. En päässyt. En muista sainko kieltävän päätöksen anomukseeni suullisesti vai kirjallisesti. Muistan vain traumat. Ihan kaikki muut pääsivät.

Ah, nyt on lopetettava muistelot, imuri kutsuu.

Summa summarum:
Oivalluksia täynnä on lapsosen tie, vaik ihana tyhmyys paikoin kivikkoon vie.