9. ja 10. viulutunti + virpomista

Blogi jäätyi hetken tietoteknisistä syistä. Ykkösinhokeistani ykkösin on tietokone, joka ei toimi. Tuntuu kuin kone yrittäisi vallanvaihtoa: tehdäänpä käyttäjästä juoksutyttö ja pistetään likka säntäilemään pitkin kaupunkia viemään tai hakemaan konetta huoltoon/huollosta.

Kaksi viikkoa raportoimatta.

Yksi tarkennus edelliseen merkintään: poikkesin Fazer-musiikkiin eräänä päivänä (satoi vettä ja muutkin tekosyyt käy). Voih mikä kaunotar minua kutsuikaan peränurkassa: ihana pieni musta Yamahan flyygeli. Palvelua ei tarvinnut odottaa, kun jäin sen liepeille pyörimään ja varovasti painelemaan koskettimia. Mikä kiiltävä pinta, kuinka tyylikäs muoto!

Myyjä riensi paikalle huulillaan hymy, joka ei hyytynyt, vaikka totesin heti motiivini: kuinka isosti pitäisi lotossa voittaa. Tulikin yllätys! Ässäarvan voitolla irtoaisi tuollainen miniflyygeli. Noin kympin siis. Mahdollisuuksien rajoissa? Jostain syystä innostunut "mahdollisuuksien rajoissa!" ei herättänyt kotimatkalla puhelimessa toivottuja riemunkiljahduksia siipan taholta.

Kävin tänään luonastunnilla hakemassa ruokaa ja sen arvan. Kohtalonuskoni on vankkumaton, jos minun on tarkoitettu saada flyygeli, sen jotenkin saan. Sainhan viulunkin.

Mistä pääsenkin asiaan. Viime viikolla ope antoi neuvoksi, että olisi välillä syytä keskittyä äänen soundiin ja antaa tekniikan hetken olla. Mutta kun niin tykkään näpräilystä pikkuasioiden parissa.

Olen aikamoinen hiveltäjä, mikä kävi selväksi viimeistään eilen, kun ope pyysi soittamaan jousella nopeasti. En osannut! Jännitti tuollainen agressiivinen vauhti. Aggressio on minussa myötäsyntyistä, näemmä soittoon se pitää silti kaivaa esiin. Nykyään. Kunhan pääsiäislomalla ehdin taas viulua ulkoiluttaa, pyrin tunneilmaisuun.

Tuliko minusta arka ja pelokas kriisin seurauksena? Muistelen kaihoten aikoja, kun opetin sukulaiskersoja pimputtamaan hakkaamisasenteella: voimaa saa käyttää, ei piano siitä rikki mene. Missä se ihminen on?

Eilen totesin jyrkkään sävyyn senkin totuuden, etten tykkää legatosta, tykkään selkeästä artikuloinnista. Pitää paikkansa toistaiseksi. Heti kun opin legaton, lupaan olla eri mieltä.

Legatoa harjoittelin myös viime viikonloppuna, kun ovikello soi aamupäivällä. Tilanne oli hiukan nolo, olin pukeutunut jo valmiiksi tulevaa lenkkiä varten juoksutrikoisiin ja kerrastopaitaan, näytin lähinnä hämähäkkimiehen hirviömorsiammelta. Tukka unen jäljiltä pystyssä, ei lainkaan tyylikkäällä bedhead-tavalla, jota mainostetaan vahapurkkien kyljissä.

Panikoin hetken ja sinkoilin eestaas. Lopulta hiihtelin trikoissani ovelle, missä 7 kappaletta pieniä virpojia runoili jonkin loitsun jollakin kielellä, jota en tunnistanut. Kansainvälistä sakkia. Lapset saivat palkaksi minitobleronet jokainen, kiittivät suomeksi. Eivät antaneet vitsaa mulle, vaikka saivat palkan, joten kysyin saanko ottaa kuvan. Sain. Fair enough.

Viime viikolla kuulin myös viulu- ja sellomusiikkia baarissa. Kevyttä musiikkia, kunnon rytmejä, tuttuja viihdebiisejä, kaikkiaan kauniita lauluja. Tykkäsin kovasti ja sain taas lisäsyyn jatkaa harjoituksia. Viululla voi soittaa musiikkia todellakin laidasta laitaan!

Toistaiseksi tuottamani äänimaailma ei vielä osu minkään laitojen väliin. Mustimmilla hetkillä muistan kuitenkin lohduttautua: olen edistynyt. Tammikuussa en osannut mitään. Ensi jouluna osaan jo ainakin hoosiannan. Jota siis harjoittelin pääsiäiseksi, kunnes siippa huomautti, että toihan on adventtibiisi.

Oho. Niinpä onkin.

Lensi maahan enkeli...

Välitunnilla kevätfiilistelyä ja tekniikkaa

Sehän on selvä, että viulua tekisi eniten mieli soitella (tai treenailla) öisin. Kuten kello kymmenen, siis nyt. Olisi ihanaa ottaa soitin leuan alle ja treenata vasemman käden sormia... ei reilua. Ja satavarmasti huomenna ei taas nappaa niin yhtään työpäivän päälle – se on smurffin laki.

Mikä ihme siinä on, että ihminen kokee musiikin öisin ihan eri tavalla. Jos suljen silmät ja alan haaveilla... no, ihan kaikkea en voi viulublogiin fantasioida, mutta ainakin näen itseni asumassa mökissä/talossa meren/järvenrannalla. Ja soitan tai kuuntelen musiikkia joka yö. Se on lupaus. Ja juon aamukahvia portailla.

Aion palkata myös jonkun akustiikan mestarin a) valitsemaan b) asettelemaan kajarit mökkiini. Tosin mökki ei voi olla ihan pieni, koska tahdon mustan Yamahan flyygelin keskelle pirttiä.

Taidan haluta voittaa lotossa aika paljon ihmiseksi, joka ei missään tapauksessa haluaisi voittaa lotossa eikä siksi lottoa.

Viululupaukseni on pitänyt ja olen keskittynyt kahteen asiaan. Tämä tuottaa tulosta, kas tänään olin selvästi lähempänä sitä, että sormet pysyvät oikeilla paikoillaan eivätkä luistele/huitele/osoittele ympäri ilmansuuntia.

Ja sitten olen vedellyt jousta kannasta kärkeen ja puoleen väliin vapailla kielillä ja yrittänyt saada ääneen ja liikkeeseen tasaisuutta (eli kannassa kevennystä ja kärkeen enemmän painoa). Matkalla ollaan...

Olen myös kevätkengissäni vikuroinut pitkin lenkkipolkuja jalat soseeksi unohtamatta rääkätä myöskään viululihaksia eli sormia juoksennellessani. Siispä sormiharjoittelua ja -haroittelua on ilmoilla joenrannan polulla.

Seuraavaan tuntiin on nyt viikko, ihanaa. Ehdin vaikka oppia vielä jotain.

Ja uutisten loppukevennykseksi vielä miete, johon törmäsin:
"Jos maksat viuluniekalle, varmista että hän soittaa sinun lauluasi."

Eipä ole vielä pelkoa – kummastakaan.