Kesä on keskimmillään. Jotkut hapannaamat väittävät, että juhannus törkkäsi sen jo alamäkeen. Lomaan on kolme viikkoa, en usko alamäkiteoriaan.
Keskikesää juhlittiin tuttuun tapaan mökillä ja viulukin pääsi juhannuksen viettoon. Ulkona, riippakoivujen alla rantasaunan vieressä oli mukava pyöriä ympyrää viulu leuan alla.
Kysyn vaan, että onko mikään romanttisempaa kuin riippakoivut, tyyni kesäilta järvenrannalla ja laskeva aurinko. No on tietysti: siihen päälle vielä lavatanssit! Ne onkin tältä kesältä toistaiseksi kokematta.
Aasinsilta lavatanssitunnelmaan, johon virityin lähtöviivalla kohti juhannusta. Tajusin kotona kamoja hissiin raahatessa, että hitsit, missähän kaikki Katri Helenan levyt on, ja niinpä hikipäisessä autonpakkauskiireessä kävin ekstrana läpi "väliaikaissäilytykseen" kirjahyllyyn tungetut sadat cd:t. Katri Helenan tupla-cd (mikään niistä muista, jotka vastaan tulivat, ei kelvannut) oli tietysti muiden takana, alimpana.
En siis luovuttanut, ja palkkana olikin mukava juhannusfiilis jo matkalla mökille: "Vasten auringonsiltaa säteet myöhäiseen iltaan…"
Juhannus oli hyvä viulukokemus. Hyttyset eivät taida pitää viulun äänestä, sillä vingutellessa sain olla rauhassa, vaikka muuten minua syötiinkin kuin lihapullia Ikeassa. Mahdollista on sekin, että jousikäsi vispaa niin laajasti, että huidoin hyttyset itse pois.
Vinguttelin niitä näitä mitä mieleen pätkähti. Enimmäkseen kansanlaulu- ja iskelmärintamaa, sellaista mikä sopii hyvin riippakoivujen maisemaan. Kokeilin ja haeskelin biisejä päästäni, ja kyllä, vähitellen tosiaan alkaa säveliä löytyä kerrasta oikein. Se on ihanaa.
Kun lopetin, sain kehuja notskipaikalta, mikä tuntui hyvältä (vaikka heti meinasin torjua kiitokset ja alkaa valitella vasemman käden rannetta, joka on edelleen täysin väärässä asennossa ja entäpä ne sormet, jotka ovat yhdessä klimpissä, ja kun koko soittokin on vaan hätäistä vahinkojen korjailua… onneksi nielin kerrankin nämä itsedissaukset). Amatöörikiitos lämmittää – en väitä muuta.
Vein viulun notskipaikalle ja tarjosin sitä myös muiden testattavaksi. Porukasta kolme, ensimmäisenä siskoni halusivat koittaa. Tästä on pari hauskaa valokuvaa! On opettavaista opettaa, kuten oma soitto-openikin on todennut.
Mutta nyt otsikkoon. Hämä-hämähäkki, joka asuu kylppärissäni. Olen yrittänyt hieroa siihen tuttavuutta, vaikka aluksi se oli jotenkin vähän ällöttävän näköinen. Kaikkeen tottuu, eikä se enää olekaan minusta niin ällöttävä, ja sitä paitsi sillä saattaa olla maailman kaunein sielu. Tosin se kipittää kuudella jalallaan minua jatkuvasti piiloon, vaikka kuinka laulaisin sen nimikkobiisiä ja juttelisin mukavia.
En ole yrittänyt häätää hämppyä, koska a) se on turhaa, sillä se pääsee kyllä jostakin puutalon raosta varmasti takaisin b) ehkä me molemmat mahdumme käyttämään samaa metrikertaametri-kylppäriäni c) taidan uskoa liian vahvasti inkarnoitumiseen. Sehän saattaa olla vaikka joku edesmennyt tuttu. Tai vaikka Elvis.
Sitä ei ole nyt jokuseen hetkeen näkynyt, mutta tänään löysinkin sen yllättäen eteisestä, lenkkitossun alta.
Kannoin sen ensimmäistä kertaa myös ulos. Kerron miksi.
Ensinnäkin mielestäni meillä oli sanaton sopimus kylpyhuoneen vuokrasta. Olen mielestäni suurpiirteinen, jos minulle on ok, että olen alasti (ja hereillä) hämpyn kanssa samassa huoneessa. Mutta alasti ja unessa… se ei todellakaan voi olla samassa tilassa silloin kun minä nukun. Eteisen ja sängyn välissä ei ole ovea.
Eniten ja kaikkein syvimmin minua kuitenkin loukkasi se, että hämppy ajatteli Minun lenkkitossuni alta löytäneensä pysyvän turvapaikan. Sentään yritän käydä säännöllisesti lenkillä! Hain hämpyn (ja muidenkin ötököiden) tehokkaan pyydystysvälineen, eli muovikipon ja pahvin. Niin hämä-hämppy sai lähteä ulkoilemaan – kannoin sen jonkin matkaa talon portaita alaspäin.
Enpä hämmästy, jos se taas huomenaamulla killistelee minua kylppärin lattialta kun harjailen hampaitani. Hämä-hämähäkki kiipes uudelleen…
Se on edelleen suosikkini. Siis biisi. En tiedä, miksi tykkään lurituksesta niin paljon. Soittelen sitä usein myös pianolla, yritän etsiä jazzahtavia sointumattoja melodian alle. Biisi soi usein päässä myös kun tartun viuluun, varsinkin sen kakkossäkeistö: heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.
Ja onhan se hyvää oktaaviharjoitusta viulullekin, puolustelee hän. Eli heinäsirkkaan samastuva wannabe-viulisti.
Ps. kesäloma alkaa viikon mökkilomailulla Etelä-Savossa. Kyllä. Viulu lähtee mukaan. Samoin muutama muukin instrumentti, enkä malta odottaa...
maanantai 4. heinäkuuta 2011
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
13. viulutunti ja kesäsade
Koska kesä on tullut, sitä ei voi enää odottaa. Odotanpa lomaa.
Kevään vikalla viulutunnilla käytiin läpi monta asiaa, joita voin treenailla kesän aikana. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa ne ylös ennen kuin unohdan, mutta unohdinko jo? Kesäkuussa luiskahdin kierteeseen, jonka kehältä en muka pysty hyppäämään ajoissa kotiin vinguttelemaan.
Myönnän: olen luuserilaiska viettämään laadukasta vapaa-aikaa ja tarttumaan viuluun. Tarvitsen soittotuntien tuomaa pakkoa repiäkseni aikaa soittamiseen (ylipäätään elämään). Enpä olisi ikinä uskonut, kuinka elintärkeää oli ostaa viulu!
Olin tänään edistyksellinen ja otin aikaa ihan itselle – lähdin neljältä töistä. Se kannatti. Tällaisista itsekkyyden oivalluksista pitäisi saada palkankorotus, olen ollut hyvällä tuulella koko illan. Yritän säilöä tuulen huomiseen asti (ehkäpä pyydän sitä palkankorotusta).
Klo 17 kaivoin viulun kotelostaan, kiristin jousen, pistin tuen paikalleen ja soittelin G-duuria viritysmittarin kanssa. Ja tuijottelin jälleen peiliin.
Ei hyvältä näytä, mutta sentään jousikäsi toimii eikä jousi hypi. Vasen käsi kaipaa paistinlastaa kesän ajaksi. Taisin tarvita sitä joku viikko sitten ruoanlaittoon ja unohdin palauttaa viulun viekkuun.
Klo 17:30 puin päälle trikoot ja lähdin tunnin lenkille, joka päättyi rankkaan kesäsateeseen. Oli täydellistä, juoksu kulki, ajatus virtasi ja jostain varmaan tuli se kuuluisa endorfiinihumala. Korvissa soi kestosuosikki k.d. lang, jonka keikalla kävin muutama viikko sitten.
Musiikillisia elämyksiä on ollut lähiaikoina muitakin. Viime viikolla Lahti Sinfonia ja Elina Vähälä askaroivat mm. Sibben viulukonserton parissa Naantalin kirkossa.
Huomioita:
– Olin koko salin nuorin, surullista. Kuinka käynee klassisen musiikin konserttien, kun suuret ikäluokat jättävät meidät?
– Itketti. Miksi? Jumalaisen kaunista musiikkia. Sopi siis olemuksensa puolesta hyvin kirkkoon, vaikken itse kuulukaan. Lippu maksoi muistaakseni n. 50 e, joten en pyytele anteeksi kuluttamaani puupenkkiä, jonka omistaa taho, jolle en veroja kerrytä.
– Pari viulistia Lahti Sinfoniasta oli ihanan positiivisia. Hymyilevä muusikko – ah!
– Tarkkailin viulistien sormien asentoa. Ne ovat muuten juuri niin kuin viuluope väittää. Tarkkailin myös jousia, kiristänkö jouseni liian kireälle? Muiden jouset näyttivät olevan enemmän kaarella.
– Noloa kai, mutta kiinnitin huomiota myös Elinan ulkonäköön: miten viulistilla voi olla niin ohuet käsivarret? Muutenkin on epäreilua, että joku osaa soittaa ja näyttää vielä hyvältä soittaessaan.
Näin syvällisiin huomioihin elähdyttävästä konsertista on hyvä lopettaa. Yritän blogata kesälläkin, se edellyttää tietysti myös soitantaa.
Olkoon blogi viulutunnin korvike pari kuukautta.
Eikä ole viulun syy, jos minä en osaa soittaa. Rakkaustarina jatkuu...
Kevään vikalla viulutunnilla käytiin läpi monta asiaa, joita voin treenailla kesän aikana. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa ne ylös ennen kuin unohdan, mutta unohdinko jo? Kesäkuussa luiskahdin kierteeseen, jonka kehältä en muka pysty hyppäämään ajoissa kotiin vinguttelemaan.
Myönnän: olen luuserilaiska viettämään laadukasta vapaa-aikaa ja tarttumaan viuluun. Tarvitsen soittotuntien tuomaa pakkoa repiäkseni aikaa soittamiseen (ylipäätään elämään). Enpä olisi ikinä uskonut, kuinka elintärkeää oli ostaa viulu!
Olin tänään edistyksellinen ja otin aikaa ihan itselle – lähdin neljältä töistä. Se kannatti. Tällaisista itsekkyyden oivalluksista pitäisi saada palkankorotus, olen ollut hyvällä tuulella koko illan. Yritän säilöä tuulen huomiseen asti (ehkäpä pyydän sitä palkankorotusta).
Klo 17 kaivoin viulun kotelostaan, kiristin jousen, pistin tuen paikalleen ja soittelin G-duuria viritysmittarin kanssa. Ja tuijottelin jälleen peiliin.
Ei hyvältä näytä, mutta sentään jousikäsi toimii eikä jousi hypi. Vasen käsi kaipaa paistinlastaa kesän ajaksi. Taisin tarvita sitä joku viikko sitten ruoanlaittoon ja unohdin palauttaa viulun viekkuun.
Klo 17:30 puin päälle trikoot ja lähdin tunnin lenkille, joka päättyi rankkaan kesäsateeseen. Oli täydellistä, juoksu kulki, ajatus virtasi ja jostain varmaan tuli se kuuluisa endorfiinihumala. Korvissa soi kestosuosikki k.d. lang, jonka keikalla kävin muutama viikko sitten.
Musiikillisia elämyksiä on ollut lähiaikoina muitakin. Viime viikolla Lahti Sinfonia ja Elina Vähälä askaroivat mm. Sibben viulukonserton parissa Naantalin kirkossa.
Huomioita:
– Olin koko salin nuorin, surullista. Kuinka käynee klassisen musiikin konserttien, kun suuret ikäluokat jättävät meidät?
– Itketti. Miksi? Jumalaisen kaunista musiikkia. Sopi siis olemuksensa puolesta hyvin kirkkoon, vaikken itse kuulukaan. Lippu maksoi muistaakseni n. 50 e, joten en pyytele anteeksi kuluttamaani puupenkkiä, jonka omistaa taho, jolle en veroja kerrytä.
– Pari viulistia Lahti Sinfoniasta oli ihanan positiivisia. Hymyilevä muusikko – ah!
– Tarkkailin viulistien sormien asentoa. Ne ovat muuten juuri niin kuin viuluope väittää. Tarkkailin myös jousia, kiristänkö jouseni liian kireälle? Muiden jouset näyttivät olevan enemmän kaarella.
– Noloa kai, mutta kiinnitin huomiota myös Elinan ulkonäköön: miten viulistilla voi olla niin ohuet käsivarret? Muutenkin on epäreilua, että joku osaa soittaa ja näyttää vielä hyvältä soittaessaan.
Näin syvällisiin huomioihin elähdyttävästä konsertista on hyvä lopettaa. Yritän blogata kesälläkin, se edellyttää tietysti myös soitantaa.
Olkoon blogi viulutunnin korvike pari kuukautta.
Eikä ole viulun syy, jos minä en osaa soittaa. Rakkaustarina jatkuu...
tiistai 24. toukokuuta 2011
12. viulutunti ja sukellus pörinään
Viimeviikkoisen tunnin jälkeen blogattavaa on pitänyt miettiä vähän pidempään. Päässä käy sellainen pörinä, että puhekin tahtoo tulla ulos täristen.
Viime päiviin mahtuu paljon: väsymystä, pörinää, stressiä, väsymystä, unettomuutta, kevätpörinää, väsymystä, kiirettä, pörinää. Ja pörinää. Siihen lisättynä viuluongelmat ovat olleet vain kiva pikantti pörisemätön lisä.
Keskityn tuohon pikanttiin asiaan seuraavaksi, mutta käytän käänteistä metaforaa: kerron erään episodin viime vuodelta.
Tapahtui seuraavaa: kilometrejä jo runsaasti rullannut VW Golf (johon minulla on jonkinmoinen omistussuhde) päätti eräänä yönä yksipuolisesti tiputtaa vaihdelaatikon käyttöasteesta 1/6 pois. Onneksi olin parkkeerannut kaaran nokka kohti tiiliseinää, joten pakin puuttuminen kävi selväksi ensimetrillä.
Vaihdekepin tuloksettoman rempomisen sekä r- ja v-kirjaimia sisältävän konserton jälkeen tajusin vääntää ratin kaakkoon, pistää vaihteen vapaalle ja tönätä autoa linkkuun niin, että sain nokan kohti menosuuntaa. Matkaa huoltoon oli sen jälkeen enää 170 kilometriä. En pysähtynyt matkalla kahvitauolle.
Viulunsoiton kanssa kävi päinvastoin. Psykofyysinen kokonaisuus, joka tottelee tässä blogissa viittausta minä, päätti yksipuolisesti tiputtaa viulun käsittelyn käyttöasteesta 5/6 pois. Tämä tapahtui jossain vaiheessa Euroviisu-viikonloppua ja kävi selväksi soittotunnilla.
Vain pakki toimi. Matkaa maaliin oli niin paljon, että hätäännyin kohtuullisesti.
Viikon verran olen kahvin voimin yrittänyt runnoa silmään jotakin niistä vaihteista, jotka vievät eteenpäin. Väkipakolla ei onnistunut, mutta niitä näitä vinguttelemalla olen onnistunut kiskomaan viulun pakilta vapaalle.
Tänään onnistuin vahingossa liu'uttamaan jopa hetkeksi ykkösen silmään. Sain jousen kulkemaan automaattisesti kahden rivin mittaisessa legatoja sisältävässä lurituksessa oikeisiin suuntiin. Nyt jännittää enää, voiko pakki mennä itsestään päälle yön aikana.
No niin, hirveyttä on takana, vaan eteenpäin mennään. Tähän väliin on syytä kertoa, että olen edelleen (ja ehkäpä ikuisesti) rakastunut viuluun. Siksipä en hätäile ja hätäänny ihan täysin suunniltani takapakista.
Ja vaikken ole yltänyt soittotunnin tavoitteisiin lähiaikoina, olen nauttinut soittamisesta silti. Varsinkin kuluneen viikon aikana. Olen ehtinyt muutaman kerran soittaa jopa kokonaisen tunnin putkeen!
Viikonloppuna soitettuani läksyt vietin laatuaikaa mm. Norpan ja Nestori Miikkulaisen kanssa. Eikös se riitä, että itse tykkää!
Alussa kertomani kevätpörinät ja muut eivät kuulu tämän blogin keskiöön, joten ohitan ne viittamalla vain niihin mekanismeihin, joilla pyrin pitämään pään kasassa ja jotka myös osaltaan vievät nyt aikaa vinguttamiselta: pianon pimputtelu, musiikin kuuntelu, kirjoittaminen ja lenkkeily.
Onneksi kohta on kesä, josko tämä siitä asettuisi. Jollei, niin ehkä korvistani alkaa valua hunajaa, kunhan nämä pörräiset saavat työnsä tehtyä.
Positiivista on sekin, että tiedän jo, miten tämä tästä etenee. Kriisistä kriisiin.
Surrurrurrurrpörrörrörrör...
Viime päiviin mahtuu paljon: väsymystä, pörinää, stressiä, väsymystä, unettomuutta, kevätpörinää, väsymystä, kiirettä, pörinää. Ja pörinää. Siihen lisättynä viuluongelmat ovat olleet vain kiva pikantti pörisemätön lisä.
Keskityn tuohon pikanttiin asiaan seuraavaksi, mutta käytän käänteistä metaforaa: kerron erään episodin viime vuodelta.
Tapahtui seuraavaa: kilometrejä jo runsaasti rullannut VW Golf (johon minulla on jonkinmoinen omistussuhde) päätti eräänä yönä yksipuolisesti tiputtaa vaihdelaatikon käyttöasteesta 1/6 pois. Onneksi olin parkkeerannut kaaran nokka kohti tiiliseinää, joten pakin puuttuminen kävi selväksi ensimetrillä.
Vaihdekepin tuloksettoman rempomisen sekä r- ja v-kirjaimia sisältävän konserton jälkeen tajusin vääntää ratin kaakkoon, pistää vaihteen vapaalle ja tönätä autoa linkkuun niin, että sain nokan kohti menosuuntaa. Matkaa huoltoon oli sen jälkeen enää 170 kilometriä. En pysähtynyt matkalla kahvitauolle.
Viulunsoiton kanssa kävi päinvastoin. Psykofyysinen kokonaisuus, joka tottelee tässä blogissa viittausta minä, päätti yksipuolisesti tiputtaa viulun käsittelyn käyttöasteesta 5/6 pois. Tämä tapahtui jossain vaiheessa Euroviisu-viikonloppua ja kävi selväksi soittotunnilla.
Vain pakki toimi. Matkaa maaliin oli niin paljon, että hätäännyin kohtuullisesti.
Viikon verran olen kahvin voimin yrittänyt runnoa silmään jotakin niistä vaihteista, jotka vievät eteenpäin. Väkipakolla ei onnistunut, mutta niitä näitä vinguttelemalla olen onnistunut kiskomaan viulun pakilta vapaalle.
Tänään onnistuin vahingossa liu'uttamaan jopa hetkeksi ykkösen silmään. Sain jousen kulkemaan automaattisesti kahden rivin mittaisessa legatoja sisältävässä lurituksessa oikeisiin suuntiin. Nyt jännittää enää, voiko pakki mennä itsestään päälle yön aikana.
No niin, hirveyttä on takana, vaan eteenpäin mennään. Tähän väliin on syytä kertoa, että olen edelleen (ja ehkäpä ikuisesti) rakastunut viuluun. Siksipä en hätäile ja hätäänny ihan täysin suunniltani takapakista.
Ja vaikken ole yltänyt soittotunnin tavoitteisiin lähiaikoina, olen nauttinut soittamisesta silti. Varsinkin kuluneen viikon aikana. Olen ehtinyt muutaman kerran soittaa jopa kokonaisen tunnin putkeen!
Viikonloppuna soitettuani läksyt vietin laatuaikaa mm. Norpan ja Nestori Miikkulaisen kanssa. Eikös se riitä, että itse tykkää!
Alussa kertomani kevätpörinät ja muut eivät kuulu tämän blogin keskiöön, joten ohitan ne viittamalla vain niihin mekanismeihin, joilla pyrin pitämään pään kasassa ja jotka myös osaltaan vievät nyt aikaa vinguttamiselta: pianon pimputtelu, musiikin kuuntelu, kirjoittaminen ja lenkkeily.
Onneksi kohta on kesä, josko tämä siitä asettuisi. Jollei, niin ehkä korvistani alkaa valua hunajaa, kunhan nämä pörräiset saavat työnsä tehtyä.
Positiivista on sekin, että tiedän jo, miten tämä tästä etenee. Kriisistä kriisiin.
Surrurrurrurrpörrörrörrör...
torstai 5. toukokuuta 2011
11. viulutunti ja paketti kevytnakkeja
Minne voi tehdä valituksen nakkipaketista? Viisi hidasta, itsepäistä, jäykkää, kenossa väärään suuntaan sojottavaa ja muutenkin semihankalaa nakkia on takertunut kiinni vasemman käden rystysiin.
Kevytnakit viihtyvät liian hyvin paketissa. Niitä ei saa millään revittyä yksilöllisesti tottelemaan ajatusta, silmää tai kenenkään tahtoa (edes viuluopen).
Tahtoo sanoa, että soittotunti käytettiin vasemman käden sormien asennon etsimiseen. Loistavaa ja todella tarpeellista! Keskittyminen vasuriin ei ollut tulosta siitä, että jousikäsi olisi reilassa, mutta kyllä sekin siinä sivussa – jollei muuta, niin ainakin roikkuu kiinni olemattomassa olkapäässä ja parhaansa mukaan heittelehtii holtittomasti jousen varressa.
Voi koordinaatio!
No niin, itku sikseen, syykin tähän surkeuteen on selvillä: liian vähäinen harjoittelu. Tähän ei ole tulossa parannusta lähiviikkoina, mikä kyllä syö naista. Viikonloppuna pitää hakea kansallispuiston luonnonrauhasta voimia riekkumiseen Euroviisuissa, missä meneekin sitten viikko.
Viulua ehdin vinguttaa ennen seuraavaa tuntia maksimissaan neljänä päivänä. Kahden viikon aikana.
Niinpä.
Onneksi on keksitty mielikuvaharjoittelu, opekin muistutti siitä tänään. Ja sormilihaksiahan voi vahvistaa missä vaan. Vaikka lentokoneessa viinimukin ympärillä.
Vinguttamisen jälkeen tämä ilta meni harakoille taas tietoteknisistä syistä. Tappelin verkkoyhteyden ja modeemin kanssa paniikinomaisesti. Miksi? Noh, olen ihan koukussa youtuben musiikkivideoihin...
Lopulta turhauduin, joten aloin pimputella pianoa.
Soittelin niitä näitä, lähinnä melankolisia ikivihreitä säveliä, paljon seiskoja ja molleja ja majseiskoja. Mistä jotenkin mieleeni sitten juolahtikin yksi musiikillinen ikuisuushaaste, jonka nyt tahdon tilittää tänne.
Haasteen nimi on Evakon laulu. Vaikeusaspekti on laulun tuoman mielentilan hallinnassa: en pysty pimputtelemaan biisiä itkemättä. Syynä on tietenkin sanat, joita ei mitenkään voi soittaessa pitää ajatuksista etäällä. Opettelin sanat ja sävelen jo muksuna toivelaulukirjasta, mihin meni paljon aikaa, koska olin tosi harvoin yksin kotona. Yleisöä en kaivannut silloinkaan em. syystä.
Biisin laulamista olen koittanut lähivuosina salaa autossa. Se on vaarallista.
Laulun sanojen lausumistakaan en ole julkisesti yrittänyt muutaman vuoden takaisen flopin jälkeen. Silloin keskellä kirkasta päivää yritin ystäväjoukolle nuotiolla kertoa jutun juonta, mutta kompastuin sitten loppumetreillä ja vollotin minuuttitolkulla valtoimenaan. Kompastuin siis ihan viimeiseen lauseeseen*. Ystävät olivat tietysti ok, mutta minä en niinkään.
Tuskin maltan odottaa, että saan päähäni kokeilla biisiä viululla. Kuin Konsta Jylhä ikään...
Youtubesta löytyy muuten Anneli Saariston versio Evakon laulusta. Se on loistava.
Että tällaista. Tänään on ollut sellainen päivä. Ja sellainen viikko. Vähän raskasta kai muutenkin. Tai ehkä vain olen tällainen.
* Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti. Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla, kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala".
...ja juu, kirjoittaessakin nousee pala kurkkuun.
Kevytnakit viihtyvät liian hyvin paketissa. Niitä ei saa millään revittyä yksilöllisesti tottelemaan ajatusta, silmää tai kenenkään tahtoa (edes viuluopen).
Tahtoo sanoa, että soittotunti käytettiin vasemman käden sormien asennon etsimiseen. Loistavaa ja todella tarpeellista! Keskittyminen vasuriin ei ollut tulosta siitä, että jousikäsi olisi reilassa, mutta kyllä sekin siinä sivussa – jollei muuta, niin ainakin roikkuu kiinni olemattomassa olkapäässä ja parhaansa mukaan heittelehtii holtittomasti jousen varressa.
Voi koordinaatio!
No niin, itku sikseen, syykin tähän surkeuteen on selvillä: liian vähäinen harjoittelu. Tähän ei ole tulossa parannusta lähiviikkoina, mikä kyllä syö naista. Viikonloppuna pitää hakea kansallispuiston luonnonrauhasta voimia riekkumiseen Euroviisuissa, missä meneekin sitten viikko.
Viulua ehdin vinguttaa ennen seuraavaa tuntia maksimissaan neljänä päivänä. Kahden viikon aikana.
Niinpä.
Onneksi on keksitty mielikuvaharjoittelu, opekin muistutti siitä tänään. Ja sormilihaksiahan voi vahvistaa missä vaan. Vaikka lentokoneessa viinimukin ympärillä.
Vinguttamisen jälkeen tämä ilta meni harakoille taas tietoteknisistä syistä. Tappelin verkkoyhteyden ja modeemin kanssa paniikinomaisesti. Miksi? Noh, olen ihan koukussa youtuben musiikkivideoihin...
Lopulta turhauduin, joten aloin pimputella pianoa.
Soittelin niitä näitä, lähinnä melankolisia ikivihreitä säveliä, paljon seiskoja ja molleja ja majseiskoja. Mistä jotenkin mieleeni sitten juolahtikin yksi musiikillinen ikuisuushaaste, jonka nyt tahdon tilittää tänne.
Haasteen nimi on Evakon laulu. Vaikeusaspekti on laulun tuoman mielentilan hallinnassa: en pysty pimputtelemaan biisiä itkemättä. Syynä on tietenkin sanat, joita ei mitenkään voi soittaessa pitää ajatuksista etäällä. Opettelin sanat ja sävelen jo muksuna toivelaulukirjasta, mihin meni paljon aikaa, koska olin tosi harvoin yksin kotona. Yleisöä en kaivannut silloinkaan em. syystä.
Biisin laulamista olen koittanut lähivuosina salaa autossa. Se on vaarallista.
Laulun sanojen lausumistakaan en ole julkisesti yrittänyt muutaman vuoden takaisen flopin jälkeen. Silloin keskellä kirkasta päivää yritin ystäväjoukolle nuotiolla kertoa jutun juonta, mutta kompastuin sitten loppumetreillä ja vollotin minuuttitolkulla valtoimenaan. Kompastuin siis ihan viimeiseen lauseeseen*. Ystävät olivat tietysti ok, mutta minä en niinkään.
Tuskin maltan odottaa, että saan päähäni kokeilla biisiä viululla. Kuin Konsta Jylhä ikään...
Youtubesta löytyy muuten Anneli Saariston versio Evakon laulusta. Se on loistava.
Että tällaista. Tänään on ollut sellainen päivä. Ja sellainen viikko. Vähän raskasta kai muutenkin. Tai ehkä vain olen tällainen.
* Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti. Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla, kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala".
...ja juu, kirjoittaessakin nousee pala kurkkuun.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
9. ja 10. viulutunti + virpomista
Blogi jäätyi hetken tietoteknisistä syistä. Ykkösinhokeistani ykkösin on tietokone, joka ei toimi. Tuntuu kuin kone yrittäisi vallanvaihtoa: tehdäänpä käyttäjästä juoksutyttö ja pistetään likka säntäilemään pitkin kaupunkia viemään tai hakemaan konetta huoltoon/huollosta.
Kaksi viikkoa raportoimatta.
Yksi tarkennus edelliseen merkintään: poikkesin Fazer-musiikkiin eräänä päivänä (satoi vettä ja muutkin tekosyyt käy). Voih mikä kaunotar minua kutsuikaan peränurkassa: ihana pieni musta Yamahan flyygeli. Palvelua ei tarvinnut odottaa, kun jäin sen liepeille pyörimään ja varovasti painelemaan koskettimia. Mikä kiiltävä pinta, kuinka tyylikäs muoto!
Myyjä riensi paikalle huulillaan hymy, joka ei hyytynyt, vaikka totesin heti motiivini: kuinka isosti pitäisi lotossa voittaa. Tulikin yllätys! Ässäarvan voitolla irtoaisi tuollainen miniflyygeli. Noin kympin siis. Mahdollisuuksien rajoissa? Jostain syystä innostunut "mahdollisuuksien rajoissa!" ei herättänyt kotimatkalla puhelimessa toivottuja riemunkiljahduksia siipan taholta.
Kävin tänään luonastunnilla hakemassa ruokaa ja sen arvan. Kohtalonuskoni on vankkumaton, jos minun on tarkoitettu saada flyygeli, sen jotenkin saan. Sainhan viulunkin.
Mistä pääsenkin asiaan. Viime viikolla ope antoi neuvoksi, että olisi välillä syytä keskittyä äänen soundiin ja antaa tekniikan hetken olla. Mutta kun niin tykkään näpräilystä pikkuasioiden parissa.
Olen aikamoinen hiveltäjä, mikä kävi selväksi viimeistään eilen, kun ope pyysi soittamaan jousella nopeasti. En osannut! Jännitti tuollainen agressiivinen vauhti. Aggressio on minussa myötäsyntyistä, näemmä soittoon se pitää silti kaivaa esiin. Nykyään. Kunhan pääsiäislomalla ehdin taas viulua ulkoiluttaa, pyrin tunneilmaisuun.
Tuliko minusta arka ja pelokas kriisin seurauksena? Muistelen kaihoten aikoja, kun opetin sukulaiskersoja pimputtamaan hakkaamisasenteella: voimaa saa käyttää, ei piano siitä rikki mene. Missä se ihminen on?
Eilen totesin jyrkkään sävyyn senkin totuuden, etten tykkää legatosta, tykkään selkeästä artikuloinnista. Pitää paikkansa toistaiseksi. Heti kun opin legaton, lupaan olla eri mieltä.
Legatoa harjoittelin myös viime viikonloppuna, kun ovikello soi aamupäivällä. Tilanne oli hiukan nolo, olin pukeutunut jo valmiiksi tulevaa lenkkiä varten juoksutrikoisiin ja kerrastopaitaan, näytin lähinnä hämähäkkimiehen hirviömorsiammelta. Tukka unen jäljiltä pystyssä, ei lainkaan tyylikkäällä bedhead-tavalla, jota mainostetaan vahapurkkien kyljissä.
Panikoin hetken ja sinkoilin eestaas. Lopulta hiihtelin trikoissani ovelle, missä 7 kappaletta pieniä virpojia runoili jonkin loitsun jollakin kielellä, jota en tunnistanut. Kansainvälistä sakkia. Lapset saivat palkaksi minitobleronet jokainen, kiittivät suomeksi. Eivät antaneet vitsaa mulle, vaikka saivat palkan, joten kysyin saanko ottaa kuvan. Sain. Fair enough.
Viime viikolla kuulin myös viulu- ja sellomusiikkia baarissa. Kevyttä musiikkia, kunnon rytmejä, tuttuja viihdebiisejä, kaikkiaan kauniita lauluja. Tykkäsin kovasti ja sain taas lisäsyyn jatkaa harjoituksia. Viululla voi soittaa musiikkia todellakin laidasta laitaan!
Toistaiseksi tuottamani äänimaailma ei vielä osu minkään laitojen väliin. Mustimmilla hetkillä muistan kuitenkin lohduttautua: olen edistynyt. Tammikuussa en osannut mitään. Ensi jouluna osaan jo ainakin hoosiannan. Jota siis harjoittelin pääsiäiseksi, kunnes siippa huomautti, että toihan on adventtibiisi.
Oho. Niinpä onkin.
Lensi maahan enkeli...
Kaksi viikkoa raportoimatta.
Yksi tarkennus edelliseen merkintään: poikkesin Fazer-musiikkiin eräänä päivänä (satoi vettä ja muutkin tekosyyt käy). Voih mikä kaunotar minua kutsuikaan peränurkassa: ihana pieni musta Yamahan flyygeli. Palvelua ei tarvinnut odottaa, kun jäin sen liepeille pyörimään ja varovasti painelemaan koskettimia. Mikä kiiltävä pinta, kuinka tyylikäs muoto!
Myyjä riensi paikalle huulillaan hymy, joka ei hyytynyt, vaikka totesin heti motiivini: kuinka isosti pitäisi lotossa voittaa. Tulikin yllätys! Ässäarvan voitolla irtoaisi tuollainen miniflyygeli. Noin kympin siis. Mahdollisuuksien rajoissa? Jostain syystä innostunut "mahdollisuuksien rajoissa!" ei herättänyt kotimatkalla puhelimessa toivottuja riemunkiljahduksia siipan taholta.
Kävin tänään luonastunnilla hakemassa ruokaa ja sen arvan. Kohtalonuskoni on vankkumaton, jos minun on tarkoitettu saada flyygeli, sen jotenkin saan. Sainhan viulunkin.
Mistä pääsenkin asiaan. Viime viikolla ope antoi neuvoksi, että olisi välillä syytä keskittyä äänen soundiin ja antaa tekniikan hetken olla. Mutta kun niin tykkään näpräilystä pikkuasioiden parissa.
Olen aikamoinen hiveltäjä, mikä kävi selväksi viimeistään eilen, kun ope pyysi soittamaan jousella nopeasti. En osannut! Jännitti tuollainen agressiivinen vauhti. Aggressio on minussa myötäsyntyistä, näemmä soittoon se pitää silti kaivaa esiin. Nykyään. Kunhan pääsiäislomalla ehdin taas viulua ulkoiluttaa, pyrin tunneilmaisuun.
Tuliko minusta arka ja pelokas kriisin seurauksena? Muistelen kaihoten aikoja, kun opetin sukulaiskersoja pimputtamaan hakkaamisasenteella: voimaa saa käyttää, ei piano siitä rikki mene. Missä se ihminen on?
Eilen totesin jyrkkään sävyyn senkin totuuden, etten tykkää legatosta, tykkään selkeästä artikuloinnista. Pitää paikkansa toistaiseksi. Heti kun opin legaton, lupaan olla eri mieltä.
Legatoa harjoittelin myös viime viikonloppuna, kun ovikello soi aamupäivällä. Tilanne oli hiukan nolo, olin pukeutunut jo valmiiksi tulevaa lenkkiä varten juoksutrikoisiin ja kerrastopaitaan, näytin lähinnä hämähäkkimiehen hirviömorsiammelta. Tukka unen jäljiltä pystyssä, ei lainkaan tyylikkäällä bedhead-tavalla, jota mainostetaan vahapurkkien kyljissä.
Panikoin hetken ja sinkoilin eestaas. Lopulta hiihtelin trikoissani ovelle, missä 7 kappaletta pieniä virpojia runoili jonkin loitsun jollakin kielellä, jota en tunnistanut. Kansainvälistä sakkia. Lapset saivat palkaksi minitobleronet jokainen, kiittivät suomeksi. Eivät antaneet vitsaa mulle, vaikka saivat palkan, joten kysyin saanko ottaa kuvan. Sain. Fair enough.
Viime viikolla kuulin myös viulu- ja sellomusiikkia baarissa. Kevyttä musiikkia, kunnon rytmejä, tuttuja viihdebiisejä, kaikkiaan kauniita lauluja. Tykkäsin kovasti ja sain taas lisäsyyn jatkaa harjoituksia. Viululla voi soittaa musiikkia todellakin laidasta laitaan!
Toistaiseksi tuottamani äänimaailma ei vielä osu minkään laitojen väliin. Mustimmilla hetkillä muistan kuitenkin lohduttautua: olen edistynyt. Tammikuussa en osannut mitään. Ensi jouluna osaan jo ainakin hoosiannan. Jota siis harjoittelin pääsiäiseksi, kunnes siippa huomautti, että toihan on adventtibiisi.
Oho. Niinpä onkin.
Lensi maahan enkeli...
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Välitunnilla kevätfiilistelyä ja tekniikkaa
Sehän on selvä, että viulua tekisi eniten mieli soitella (tai treenailla) öisin. Kuten kello kymmenen, siis nyt. Olisi ihanaa ottaa soitin leuan alle ja treenata vasemman käden sormia... ei reilua. Ja satavarmasti huomenna ei taas nappaa niin yhtään työpäivän päälle – se on smurffin laki.
Mikä ihme siinä on, että ihminen kokee musiikin öisin ihan eri tavalla. Jos suljen silmät ja alan haaveilla... no, ihan kaikkea en voi viulublogiin fantasioida, mutta ainakin näen itseni asumassa mökissä/talossa meren/järvenrannalla. Ja soitan tai kuuntelen musiikkia joka yö. Se on lupaus. Ja juon aamukahvia portailla.
Aion palkata myös jonkun akustiikan mestarin a) valitsemaan b) asettelemaan kajarit mökkiini. Tosin mökki ei voi olla ihan pieni, koska tahdon mustan Yamahan flyygelin keskelle pirttiä.
Taidan haluta voittaa lotossa aika paljon ihmiseksi, joka ei missään tapauksessa haluaisi voittaa lotossa eikä siksi lottoa.
Viululupaukseni on pitänyt ja olen keskittynyt kahteen asiaan. Tämä tuottaa tulosta, kas tänään olin selvästi lähempänä sitä, että sormet pysyvät oikeilla paikoillaan eivätkä luistele/huitele/osoittele ympäri ilmansuuntia.
Ja sitten olen vedellyt jousta kannasta kärkeen ja puoleen väliin vapailla kielillä ja yrittänyt saada ääneen ja liikkeeseen tasaisuutta (eli kannassa kevennystä ja kärkeen enemmän painoa). Matkalla ollaan...
Olen myös kevätkengissäni vikuroinut pitkin lenkkipolkuja jalat soseeksi unohtamatta rääkätä myöskään viululihaksia eli sormia juoksennellessani. Siispä sormiharjoittelua ja -haroittelua on ilmoilla joenrannan polulla.
Seuraavaan tuntiin on nyt viikko, ihanaa. Ehdin vaikka oppia vielä jotain.
Ja uutisten loppukevennykseksi vielä miete, johon törmäsin:
"Jos maksat viuluniekalle, varmista että hän soittaa sinun lauluasi."
Eipä ole vielä pelkoa – kummastakaan.
Mikä ihme siinä on, että ihminen kokee musiikin öisin ihan eri tavalla. Jos suljen silmät ja alan haaveilla... no, ihan kaikkea en voi viulublogiin fantasioida, mutta ainakin näen itseni asumassa mökissä/talossa meren/järvenrannalla. Ja soitan tai kuuntelen musiikkia joka yö. Se on lupaus. Ja juon aamukahvia portailla.
Aion palkata myös jonkun akustiikan mestarin a) valitsemaan b) asettelemaan kajarit mökkiini. Tosin mökki ei voi olla ihan pieni, koska tahdon mustan Yamahan flyygelin keskelle pirttiä.
Taidan haluta voittaa lotossa aika paljon ihmiseksi, joka ei missään tapauksessa haluaisi voittaa lotossa eikä siksi lottoa.
Viululupaukseni on pitänyt ja olen keskittynyt kahteen asiaan. Tämä tuottaa tulosta, kas tänään olin selvästi lähempänä sitä, että sormet pysyvät oikeilla paikoillaan eivätkä luistele/huitele/osoittele ympäri ilmansuuntia.
Ja sitten olen vedellyt jousta kannasta kärkeen ja puoleen väliin vapailla kielillä ja yrittänyt saada ääneen ja liikkeeseen tasaisuutta (eli kannassa kevennystä ja kärkeen enemmän painoa). Matkalla ollaan...
Olen myös kevätkengissäni vikuroinut pitkin lenkkipolkuja jalat soseeksi unohtamatta rääkätä myöskään viululihaksia eli sormia juoksennellessani. Siispä sormiharjoittelua ja -haroittelua on ilmoilla joenrannan polulla.
Seuraavaan tuntiin on nyt viikko, ihanaa. Ehdin vaikka oppia vielä jotain.
Ja uutisten loppukevennykseksi vielä miete, johon törmäsin:
"Jos maksat viuluniekalle, varmista että hän soittaa sinun lauluasi."
Eipä ole vielä pelkoa – kummastakaan.
torstai 31. maaliskuuta 2011
7. ja 8. viulutunti – ojasta lammikkoon
Nyt tuleekin pitkä tarina, räpiköintiä on tapahtunut.
Ensin vähän kieliasiaa: mitä hittoa tarkoittaa allikko? Miten sellaista sanaa, jonka merkitystä ei tiedä, voi tost'noinvaan käyttää! Ällöttävää kielellistä lorvailua.
Koska haluan boikotoida kyseistä minulle ällöä tuntematonta sanaa, selvitin Wikiwikistä sen merkityksen: lammikko (mikä yllätys!). Siis täten ilmoitan universumille, että ryhdyn allikko-vastaiseksi ihmiseksi ja riennän tulevaisuudessa ojasta lammikkoon. Allikossa lienee kaveri alligaattorikin, josta en ihan varmaan tykkäisi jos tapaisin. Lammigaattori sen sijaan kuulostaa ystävälliseltä pumpulta.
Voidaan myös huomata, että kevät on tullut ja moni asia tuntuu uudella tavalla jännältä. Jännän äärellä sijaitsee myös viulunsoitto ja etusormi. Siitä tuonnempana.
En kirjoittanut mitään tunnista nro 7, koska olen luvannut kirjoittaa joka blogimerkintään +asioita. Tuosta tunnista ei itkemälläkään pystynyt repimään edes ironista, kyynistä tahi kuivakkaa vitsiä.
Harkitsin vakavasti typerän viulunsoiton lopettamista viikon verran. Kovin tietoisesti en kyllä harkinnut. Fiksuna ja psykologiaankin perehtyneenä ihmisenä kieltäydyin ajattelemasta koko viulunsoittoa. Kypsä defenssimekaaninen toiminta on vahvuuteni.
Eilen kun kävelin töihin asia oli kohdattava (illalla oli odottamassa mietintään motivoiva viulutunti). Kohtaaminen tapahtui vähän ennen Valintatalon risteystä.
Ensimmäisenä päätin, etten anna periksi. Tämä päätös kirvoitti puolestaan ratkaisukeskeisen listan, jonka ylpeänä tähän raapustan:
1. Harjoittelun mitta
Valittelin tunnilla numero 7 opelle rajallista harjoitteluaikaa iltaisin. Ope neuvoi, että mieluummin vaikka joka päivä vartti kuin silloin tällöin tunti kaks. Siis: vähintään vartti per päivä, jos viulu on saatavilla.
3. Teknisiin seikkoihin paneutuminen
Vaikeuksia tuo diagnosoimaton päävamma, jonka nimi on "jollen ole paras, niin sitten toisiksparas". Tämä aiheuttaa pakkoliikkeitä sellaisten asioiden väistelemiseksi, joissa olen keskiverto tai vähän huono.
En juuri harrasta tai mittaa itseäni lajeissa, joissa en pärjää. Näitä ovat muiden joukossa yksinkertaista vaativampi ruoanlaitto, piirtäminen, monet urheilulajit, ehdottomasti tanssiminen, tietokoneen sisäosien tunnistaminen, kaukosäätimien käyttö, smalltalk sekä pyykinpeseminen.
Miten voin tätä vammaa vältellä viulunsoitossa?
Päättelin, että tarvitsen joka viikko onnistumisia, jotta motivaatio säilyy (jotta voin huijata aivojani, että olen ihan hyvä). Open kanssa yhteistuumin päätettiin keskittyä muutamaan tekniseen asiaan kerralla ja jätetään varsinaisten luritusten soittaminen tuonnemmaksi. Haluan olla ensin teknisesti taidokas, jotta voin sitten ryhtyä soittamaan Musiikkia.
4. Uusi leukatuki
Hain eilen Soitin Laineesta uuden leukatuen (josta on ollut tunnilla puhetta), joka on vähän keskemmällä viulua. Tänään tuntui aluksi hassulta soittaa, muttei missään tapauksessa huonommalta.
Seuraava viulutunti on kahden viikon päässä, ja siihen mennessä kaksi teknistä asiaa pitäisi saada haltuun:
– jousikäden asioita: painonvaihtelu niin että ääni soi koko ajan puhtaana, jousi pysyy kokoajan samassa pisteessä kielellä ja että jousi vaihtaa kivutta, pehmeästi ja sulavasti suuntaa.
– vasemman käden etusormen ja muiden sormien oikea asento ja lihasten vahvistaminen niin, että 4 sormea pysyvät tarpeeksi erillään ja oikeassa asennossa koukkumaisina + peukalo pysyy rentona ja vain tukee kaulalla. Eli etusormen on aika itsenäistyä.
Edistystäkin on tapahtunut, sillä jousikäden liike on jo luontevaa, rentoa ja automaattista. Sitkeä yhden asian harjoittelu talvilomalla kannatti!
Nyt kun suuntaan katseeni tulevaisuuteen, puiden välissä pilkottaa kesä ja jos oikein tarkasti katson voin nähdä itseni nuotiopaikalla soittelemassa Moskovan valoja. Hymy.
Vielä yksi paraviulullinen huomio: tänään eräs naapureista muutti pois.
Ensin vähän kieliasiaa: mitä hittoa tarkoittaa allikko? Miten sellaista sanaa, jonka merkitystä ei tiedä, voi tost'noinvaan käyttää! Ällöttävää kielellistä lorvailua.
Koska haluan boikotoida kyseistä minulle ällöä tuntematonta sanaa, selvitin Wikiwikistä sen merkityksen: lammikko (mikä yllätys!). Siis täten ilmoitan universumille, että ryhdyn allikko-vastaiseksi ihmiseksi ja riennän tulevaisuudessa ojasta lammikkoon. Allikossa lienee kaveri alligaattorikin, josta en ihan varmaan tykkäisi jos tapaisin. Lammigaattori sen sijaan kuulostaa ystävälliseltä pumpulta.
Voidaan myös huomata, että kevät on tullut ja moni asia tuntuu uudella tavalla jännältä. Jännän äärellä sijaitsee myös viulunsoitto ja etusormi. Siitä tuonnempana.
En kirjoittanut mitään tunnista nro 7, koska olen luvannut kirjoittaa joka blogimerkintään +asioita. Tuosta tunnista ei itkemälläkään pystynyt repimään edes ironista, kyynistä tahi kuivakkaa vitsiä.
Harkitsin vakavasti typerän viulunsoiton lopettamista viikon verran. Kovin tietoisesti en kyllä harkinnut. Fiksuna ja psykologiaankin perehtyneenä ihmisenä kieltäydyin ajattelemasta koko viulunsoittoa. Kypsä defenssimekaaninen toiminta on vahvuuteni.
Eilen kun kävelin töihin asia oli kohdattava (illalla oli odottamassa mietintään motivoiva viulutunti). Kohtaaminen tapahtui vähän ennen Valintatalon risteystä.
Ensimmäisenä päätin, etten anna periksi. Tämä päätös kirvoitti puolestaan ratkaisukeskeisen listan, jonka ylpeänä tähän raapustan:
1. Harjoittelun mitta
Valittelin tunnilla numero 7 opelle rajallista harjoitteluaikaa iltaisin. Ope neuvoi, että mieluummin vaikka joka päivä vartti kuin silloin tällöin tunti kaks. Siis: vähintään vartti per päivä, jos viulu on saatavilla.
2. Viulutuntien ajankohta ja mitta
Ehdotin opettajalle viulutuntien pitämistä vain joka toinen viikko tunnin mittaisina. Näin jää enemmän aikaa harjoitella (eikä stressaa aina alkuviikon pitkät työpäivät ennen keskiviikkoista soittotuntia).
3. Teknisiin seikkoihin paneutuminen
Vaikeuksia tuo diagnosoimaton päävamma, jonka nimi on "jollen ole paras, niin sitten toisiksparas". Tämä aiheuttaa pakkoliikkeitä sellaisten asioiden väistelemiseksi, joissa olen keskiverto tai vähän huono.
En juuri harrasta tai mittaa itseäni lajeissa, joissa en pärjää. Näitä ovat muiden joukossa yksinkertaista vaativampi ruoanlaitto, piirtäminen, monet urheilulajit, ehdottomasti tanssiminen, tietokoneen sisäosien tunnistaminen, kaukosäätimien käyttö, smalltalk sekä pyykinpeseminen.
Miten voin tätä vammaa vältellä viulunsoitossa?
Päättelin, että tarvitsen joka viikko onnistumisia, jotta motivaatio säilyy (jotta voin huijata aivojani, että olen ihan hyvä). Open kanssa yhteistuumin päätettiin keskittyä muutamaan tekniseen asiaan kerralla ja jätetään varsinaisten luritusten soittaminen tuonnemmaksi. Haluan olla ensin teknisesti taidokas, jotta voin sitten ryhtyä soittamaan Musiikkia.
4. Uusi leukatuki
Hain eilen Soitin Laineesta uuden leukatuen (josta on ollut tunnilla puhetta), joka on vähän keskemmällä viulua. Tänään tuntui aluksi hassulta soittaa, muttei missään tapauksessa huonommalta.
Seuraava viulutunti on kahden viikon päässä, ja siihen mennessä kaksi teknistä asiaa pitäisi saada haltuun:
– jousikäden asioita: painonvaihtelu niin että ääni soi koko ajan puhtaana, jousi pysyy kokoajan samassa pisteessä kielellä ja että jousi vaihtaa kivutta, pehmeästi ja sulavasti suuntaa.
– vasemman käden etusormen ja muiden sormien oikea asento ja lihasten vahvistaminen niin, että 4 sormea pysyvät tarpeeksi erillään ja oikeassa asennossa koukkumaisina + peukalo pysyy rentona ja vain tukee kaulalla. Eli etusormen on aika itsenäistyä.
Edistystäkin on tapahtunut, sillä jousikäden liike on jo luontevaa, rentoa ja automaattista. Sitkeä yhden asian harjoittelu talvilomalla kannatti!
Nyt kun suuntaan katseeni tulevaisuuteen, puiden välissä pilkottaa kesä ja jos oikein tarkasti katson voin nähdä itseni nuotiopaikalla soittelemassa Moskovan valoja. Hymy.
Vielä yksi paraviulullinen huomio: tänään eräs naapureista muutti pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)