2. viulutunti (oli tänään)

Onpas ollut haasteellinen alku. Miksi minua näin koetellaan...

Jokin veti niskan niin umpisolmuun pari päivää ekan soittotunnin jälkeen, että ristiselästä kallonpohjaan vasen puoli on ollut jotakuinkin liikuntakyvytön. Viikonloppu meni yrittäessä olla jotenkin olemassa, kipu vaikeutti jopa hengittämistä. Halailin innokkaasti puolison lisäksi kauratyynyä.

Syynä voi olla myös huono istumisasento työmaalla, aijaa! Eräs työkaveri huomautti, että jotain alea pitäisi saada, jos tuolinkäyttöprosentti on noin parikymmentä, kun keikkuilen aina istuimen etureunalla.

Tiesittekö, että näkemästään ja kuulemastaan kiinnostuneet ovat aina vähän etukumarassa, suuntautuvat kohti asiaansa? Jotain työnarkomaniaa ilmassa?

Periksi en silti viulun kanssa vielä antanut, ehei. Sen vähän mitä olen pystynyt, olen kuivaharjoitellut. Siis kulutan kynien varsia. Teen eessuntaas ranneliikkeitä. Venyttelen sormia hullun näköisesti yksitellen koukkuun ja suoraksi. Välillä treenaan jopa viulunkin kanssa. Ja välillä se tuntuu jopa ihan hyvältä.

Eteisen peilin edessä on hintsusti tilaa, välillä kopsahtelee jousi vessan oveen, välillä peiliin. Näytän (enemmän) viulistilta toisin kuin kuulostan, mistä sentään tulee hyvä mieli.

Lainasin työkaverilta jooga-dvd:n. Josko siitä olisi apua, jotain on yritettävä.

Mutta asiaan nyt viimein vaikka sen vierelle tuntuukin aina niin mukavalta nökähtää.

Toinen (puolen tunnin) viulutunti tuntui todella lyhyeltä. Käytiin läpi edelleen tekniikkaa, koska en ehtinyt (muka) käydä lounastauolla (= syöminen näppiksen päällä oto) ostamassa sitä soitto-opasta. Tekniikassa (onneksi?) riitti vielä tällekin tunnille tarpeeksi työsarkaa.

Aloin myös hiukan pelätä, että laji ei sovikaan minulle fyysisesti. Tämän niskakivun lisäksi omaan jännetuppitulehduksen, hiirikäden ja muiden mukavien kroonisten vaivojen runtelemat ranteet (siis ääriasennot mahdottomia) ja selkää vaivaa skoljoosi. Ja sitten vielä se mitä ei ole: olkapäät (=olemattomat). Siis aika romuna tunnin jälkeen. 

Tahtoo sanoa kuitenkin, että vielä en luovuta. Isken vain kauratyynyn taas mikroon.

PS. onneks ope on kiva!

1. viulutunti (oli viime torstaina)

Jatkossa tunnin pituus on 30 minuuttia, mutta pilottijaksona venytimme ensimmäisen kerran kokonaiseksi tunniksi, jotta pääsen kunnolla alkuun. Se maksaa muuten tuplat, eli 36 euroa, mutta ajattelin, että mitä väliä, itsepä maksan. Eipä ole kukaan pakottamassa tunnille eikä tarvitse kinuta rahaa äidiltä. Olen onnentyttö verrattuna moneen oppilaaseen (jotka ovat ehkä nelivuotiaita).

Etenimme ensimmäisellä tunnilla opettajan mukaan nopeasti. Kaikki on suhteellista. Muistaisin, että aikoinaan ensimmäisellä pianotunnilla soitin Mikael Aaronin pianokoulun ensimmäiset 10 sivua, tosin osasin nuotit ja olin innokkaasti opetellut varsinkin Keinu-biisin etukäteen. Nuotit, koskahan näen niitä viulutunnilla?

Aluksi käytiin läpi perusasiat jousesta ja viulusta ja niiden huollosta. Kuulin myös mm. jouhittamisesta ja mistä tällaista palvelua saa. Sen jälkeen opeteltiin seisomaan. Ajatella, en osaa edes seistä niinkuin pitäisi. Joogaan siis.

Mutta pääsinpä tunnilla ihan soittamisen makuunkin. Siis D-kielen soittamiseen. Tarkennan vielä: yhden äänen harjoittelua koko tunti (paitsi ne vahingot, kun jousi osui A-kieleen).

En voi sanoa, etten olisi tiennyt mihin ryhdyn, tiesin kyllä. Ehkä olin silti salaa ajatellut olevani luonnonlahjakkuus, joka oppisi saman tien tekniikan. Ehkä vähän niin.

Mutta sain toki myös kehuja. Monesta asiasta, joskin eriaikaisesti.

Viulun asento leuan alla ja viulun kulma löytyivät kohtuullisen helposti. Mutta en näemmä pysty keskittymään yhtäaikaisesti siihen, että pitäisin jousta oikeassa kulmassa suhteessa kieliin ja tallaan, tai että jousikäden pikkurilli ei suoristuisi, että peukalo pysyisi koukussa ja käden asento pyöreänä, mutta rystyset piilossa. Ja liike: ranne edellä. Keskityn yhteen, unohdan toisen...

Ja käsivarsi, kyynärpään korkeus. Ei kannata olkapäätäkään jännittää korvan korkeudelle, saattaa nimittäin lihakset kipeytyä. Kun opettajan pyynnöstä rentoutin jousikäden olkapään, tajusin, että olin jännittänyt sitä monta senttiä korkeammalle kuin mikä on luonnollista.

Ja tässä oli vasta jousikäsi. Vasemman käden yksinkertaisena tehtävänä oli levätä viulukopan kyljessä "luonnollisesti" imitoiden hiukan varsinaista soittoasentoa. Senkin unohdin. Hyvä etten puristanut vasemmassa kourassa viulua rystyset valkoisena keskittyessäni jousikäteen.

Onneksi opettaja on todella kiva, se lupaa hyvää. Hän on minua aika lailla nuorempi viulunsoiton opettajaksi valmistuva opiskelija. Kannustava, kärsivällinen, rauhallinen. Ihan muuta kuin minä.

Teimme myös mielikuvaharjoituksia silmät kiinni. Huh! Opettaja näytti myös, miten sormilihaksia voi harjoitella ja miten voi opetella otetta jousesta kynän avulla. Uudestaan ja uudestaan, toistoja. 

Toivon, että muistijälki aivoihini tulisi ikään kuin itsestään, että kohta tämä tekninen puoli olisi selkärankautunut, että voisin Soittaakin jotakin.

Viulutunnin jälkeen lähdin lenkille ja paikoin harjoittelin jousikäden liikettä juostessa. Näyttää epäilemättä kummalliselta. 

Iltaisin pesen hampaat pitäen harjaa kuin jousta. Kaikkia hampaita ei pysty muuten niin harjaamaan. 

Sängyssä luen kirjaa ottaen aina välillä kynän käteen kuin jousen. Ja uudestaan ja uudestaan.

Jollei tämä pikkurilliasia ole kohta selkärangassa, teippaan sen koukkuun.

Viulu vinkumaan eli prologi

En ole elämässäni koskenut viuluun. Se on aika saavutus tyypille, joka ainakin joskus piti itseään musiikki-ihmisenä. Mutta kitaran ja pianon ja aika joukon muitakin soittimia olen vähitellen hankkinut, vaikka soitteluani ei ehkä voi kutsua edes soittamiseksi. Mutta omaksi iloksi olen ikäni pimputellut, rämpytellyt ja puhallellut. Jousisoittimista en tiedä mitään.

Siinä vaiheessa kun tämä 30-kriisi iski todella (vasta jonkin ajan päästä maagisen rajapyykin ylittämisen jälkeen), tajusin että päivät käyvät vähiin tehdä niitä asioita, joita olen alitajuisesti joskus ajatellut tehdä. Aika kuluu jo selvästi nopeammin ja mukavuudenhalu kasvaa samassa suhteessa. Siis olen kovaa vauhtia keski-ikäistymässä ja tylsistymässä. Kamalaa. Ei mene enää kauan siihen, kun alan moittia nykynuorisoa ja antaa periksi kaikelle maailman huonoudelle "ei-sille-mitään-mahda-niin-jäänpä-sohvalle-ja-turrutan-aivoni-hutulla". Hirvittävää.

Ja sitten tämä suorittaminen. Ylitöitä. Hyi, paha tapa. Sekä sielulle että ruumiille, sillä pitäisi tehdä niin paljon muutakin tällä iällä, kuten:

– urheilla (tai ainakin tuntea syyllisyyttä, jollei urheile, ja pitää kovaa meteliä jos kuitenkin joskus urheilee, ettei tunne alemmuutta ikätoverien joukossa)

– nukkua tarpeeksi (tai ainakin laskea kuinka vähän ehtii vielä nukkua – apua, enää kolme tuntia – eli stressata sekin aika, kun voisi lukea hyvää kirjaa tai pohtia elämäntarkoitusta)

– syödä monipuolisesti (tai edes yksi mikrolämmitetty pakasteateria päivässä, ns. lämmin ruoka)

– vähentää nautintoaineiden käyttöä (ja jollei siihen pysty, niin ainakin aktiivisesti ajatella vähentävänsä ja ehkäpä ääneen jopa valehdella vähentäneensä)

– pitää yllä hyviä perhe/ystävyys/parisuhteita (ilman velvollisuudentunnetta ja koskaan syyllistymättä mummon soitosta)

– harrastaa ja kehittää omaa itseään ja luovuuttaan.

No. Tästä lähtökohdasta käsin ei ole ihme, että JOTAIN piti tapahtua.

Johtopäätös: taisin ostaa viulun yleisahdistukseen. Ehkä näin välähdyksen tulevaisuuden minästäni hortoilemassa avoimen haudan partaalle ihan yhtä antiviulistina kuin elämäni 30 ensimmäistäkin vuotta. Miksi? Minähän olen aina rakastanut viulun ääntä!

Olen nopsa liikkeissäni. Viime aikoina nopeus on kasvanut kriisin (ja jokseenkin säännöllisten tulojen) myötä ja olen alkanut myös noudattaa mielijohteita yhä kiivaammin. Suuntasin eräänä joulukuisena päivänä lounastauolla musiikkiliikkeeseen (veronpalautushuumassa) ja sanoin, että tahtoo viulun. Sen saa rahalla, noin 500 euroa koko paketti kaikkine härveleineen (ai mikä hartsi, jaa no kai mää sitäkin sitten otan).

Kotona kokeilin viulua, googletin, katsoin youtube-videoita siitä kuinka jousta pidetään (ai se pitää kiristääkin). 

Onneksi tajusin nopeasti, että olisi tosi tyhmää opetella väärin ihan perustekniikka. Haa, miten aikuista ja fiksua järkeilyä! Löysinkin yhden musiikkikoulun läheltä, lähetin sähköpostia ja sieltä luvattiin opetusta, mutta vasta tammikuussa, voi ei!  Loputtoman pitkältä tuntuva kuukauden odotus edessä nimeltään joululoma. Olin jo keski-ikäistyksissäni unohtanut koko sanan merkityksen. Se kestää nykyään yli loppiaisen, ajatella!

Aloin aavistella olevani musiikkikoulun vanhin oppilas. 

Kaikista soittimista viulua pidetään ehkä eniten sen tyyppisenä, että "nuorena se on opittava että vanhana taitaa". Jämähtänyttä ajattelua. Mistä ne sen tietävät! Väitän vastaan kunnes käy selväksi, että olen väärässä. Toivon etten ole.

Että tämän toiveen elättelyä täällä jatkossa bloggailen.