7. ja 8. viulutunti – ojasta lammikkoon

Nyt tuleekin pitkä tarina, räpiköintiä on tapahtunut.

Ensin vähän kieliasiaa: mitä hittoa tarkoittaa allikko? Miten sellaista sanaa, jonka merkitystä ei tiedä, voi tost'noinvaan käyttää! Ällöttävää kielellistä lorvailua.

Koska haluan boikotoida kyseistä minulle ällöä tuntematonta sanaa, selvitin Wikiwikistä sen merkityksen: lammikko (mikä yllätys!). Siis täten ilmoitan universumille, että ryhdyn allikko-vastaiseksi ihmiseksi ja riennän tulevaisuudessa ojasta lammikkoon. Allikossa lienee kaveri alligaattorikin, josta en ihan varmaan tykkäisi jos tapaisin. Lammigaattori sen sijaan kuulostaa ystävälliseltä pumpulta.

Voidaan myös huomata, että kevät on tullut ja moni asia tuntuu uudella tavalla jännältä. Jännän äärellä sijaitsee myös viulunsoitto ja etusormi. Siitä tuonnempana.

En kirjoittanut mitään tunnista nro 7, koska olen luvannut kirjoittaa joka blogimerkintään +asioita. Tuosta tunnista ei itkemälläkään pystynyt repimään edes ironista, kyynistä tahi kuivakkaa vitsiä.

Harkitsin vakavasti typerän viulunsoiton lopettamista viikon verran. Kovin tietoisesti en kyllä harkinnut. Fiksuna ja psykologiaankin perehtyneenä ihmisenä kieltäydyin ajattelemasta koko viulunsoittoa. Kypsä defenssimekaaninen toiminta on vahvuuteni.

Eilen kun kävelin töihin asia oli kohdattava (illalla oli odottamassa mietintään motivoiva viulutunti). Kohtaaminen tapahtui vähän ennen Valintatalon risteystä.

Ensimmäisenä päätin, etten anna periksi. Tämä päätös kirvoitti puolestaan ratkaisukeskeisen listan, jonka ylpeänä tähän raapustan:

1. Harjoittelun mitta
Valittelin tunnilla numero 7 opelle rajallista harjoitteluaikaa iltaisin. Ope neuvoi, että mieluummin vaikka joka päivä vartti kuin silloin tällöin tunti kaks. Siis: vähintään vartti per päivä, jos viulu on saatavilla.

2. Viulutuntien ajankohta ja mitta

Ehdotin opettajalle viulutuntien pitämistä vain joka toinen viikko tunnin mittaisina. Näin jää enemmän aikaa harjoitella (eikä stressaa aina alkuviikon pitkät työpäivät ennen keskiviikkoista soittotuntia).

3. Teknisiin seikkoihin paneutuminen
Vaikeuksia tuo diagnosoimaton päävamma, jonka nimi on "jollen ole paras, niin sitten toisiksparas". Tämä aiheuttaa pakkoliikkeitä sellaisten asioiden väistelemiseksi, joissa olen keskiverto tai vähän huono.

En juuri harrasta tai mittaa itseäni lajeissa, joissa en pärjää. Näitä ovat muiden joukossa yksinkertaista vaativampi ruoanlaitto, piirtäminen, monet urheilulajit, ehdottomasti tanssiminen, tietokoneen sisäosien tunnistaminen, kaukosäätimien käyttö, smalltalk sekä pyykinpeseminen.

Miten voin tätä vammaa vältellä viulunsoitossa?

Päättelin, että tarvitsen joka viikko onnistumisia, jotta motivaatio säilyy (jotta voin huijata aivojani, että olen ihan hyvä). Open kanssa yhteistuumin päätettiin keskittyä muutamaan tekniseen asiaan kerralla ja jätetään varsinaisten luritusten soittaminen tuonnemmaksi. Haluan olla ensin teknisesti taidokas, jotta voin sitten ryhtyä soittamaan Musiikkia.

4. Uusi leukatuki
Hain eilen Soitin Laineesta uuden leukatuen (josta on ollut tunnilla puhetta), joka on vähän keskemmällä viulua. Tänään tuntui aluksi hassulta soittaa, muttei missään tapauksessa huonommalta.

Seuraava viulutunti on kahden viikon päässä, ja siihen mennessä kaksi teknistä asiaa pitäisi saada haltuun:
– jousikäden asioita: painonvaihtelu niin että ääni soi koko ajan puhtaana, jousi pysyy kokoajan samassa pisteessä kielellä ja että jousi vaihtaa kivutta, pehmeästi ja sulavasti suuntaa.
– vasemman käden etusormen ja muiden sormien oikea asento ja lihasten vahvistaminen niin, että 4 sormea pysyvät tarpeeksi erillään ja oikeassa asennossa koukkumaisina + peukalo pysyy rentona ja vain tukee kaulalla. Eli etusormen on aika itsenäistyä.

Edistystäkin on tapahtunut, sillä jousikäden liike on jo luontevaa, rentoa ja automaattista. Sitkeä yhden asian harjoittelu talvilomalla kannatti!

Nyt kun suuntaan katseeni tulevaisuuteen, puiden välissä pilkottaa kesä ja jos oikein tarkasti katson voin nähdä itseni nuotiopaikalla soittelemassa Moskovan valoja. Hymy.

Vielä yksi paraviulullinen huomio: tänään eräs naapureista muutti pois.

Välitunnilla lomailua rantasaunassa

Olisipa kiva kirjoittaa, että soitin lomallani joka päivä. Korvat heiluu.

Puitteet soitteluun olivat loistavat.

Aloitin viululliset fiilikset jo ennen perillepääsyä. Sain hitleröidä Kajaanista eteenpäin matkamusiikin, siispä kuunneltiin vartavasten mukaani polttamaa Kuusiston Sibbelevyä höystettynä Finlandialla (noloa, etten muista minkä orkan versio). Oli todellakin supisuomalainen olo ajella talvikeväisissä maisemissa Kainuun metsiin sinfoniaorkesterin säestyksellä.

Loma meni nopeasti. Ehkä puolet siitä, mitä oltiin suunniteltu, ehdittiin toimittaa. Nukuttiin, kokkailtiin+syötiin hyvin ja saunottiin joka päivä, hiihdeltiin, moottorikelkkailtiin, laskettiin mäkeä, juotiin drinkkejä (mm. Bloody Marya kera sellerin), vietettiin aikaa nuotiolla ja laavulla, katseltiin leffaa ja Pasilaa, soiteltiin kitaroita, nokkahuilua ja huuliharppua, pelattiin Wiitä, laulettiin, luettiin... ja nukuttiin. Mainitsinko jo nukkumisen? Se ON ihanaa.

Tähän nähden nappasin kunnioitettavan monta kertaa jossakin kohtaa päivää viulukotelon tuvan penkiltä ja luistelin vaaleanpunaisilla Reinoillani isolta mökiltä rantasaunalle.

Saunamökin pukuhuoneessa oli kokovartalopeili, vallan hyvä siis tarkoitukseeni* eli jousikäden treeniin. Keskityin koko viikon kahteen asiaan: jousikäden asentoon ja viritysmittarin tarkkailuun G-duurin varrella. En juurikaan muuta soitellut. Pidin paljon taukoja, eli heti jos alkoi sujumattomuus turhauttaa. Kannoin puita saunalle. Keräilin edellisen illan jälkiä. Venyttelin.

Välillä takkahuoneessa ja pukkarissa oli lämmin, patterit olivat liian kovalla. Silloin soittelin ovi auki katsellen aurinkoiselle järvenjäälle. Lähimpään naapuriin oli matkaa pari kilometriä. Täällä matkaa naapuriin on ihan kämpän keskipisteestäkin vain pari metriä. Mikä kylläkin on monta sataa senttiä ja monta tuhatta milliä... ottaisin mieluummin ne kilometrit.

Soittoasennon kanssa on vielä tekemistä. Tarkkailin myös peilin avulla ryhtiä ja niskaa. Lomanko syy, mutta en saanut niskaakaan kipeäksi, vaikka oli vieläpä vieras tyyny. Niska on nyt kohtuukunnossa, saa nähdä, kuinka kauan tällä työpäivän mitalla.

Yksi asento-ongelma liittyy siihen, etten oikein yllä jousenkärjellä varsinkaan G-kieleen. Tuntuu kuin kurkoittelisin vähintään tuonpuoleiseen, enkä siltikään yllä, jollen kisko viulua eri suuntaan. En tajua... onneksi huomenna on soittotunti.

Asiasta kukkasiin, siis Euroviisuihin, joihin on enää pari kuukautta. Opettelin varta vasten soittamaan kisojen tunnarin viululla. Jopa siskoni tunnisti (hämmästyksekseen) lurituksen (istuessaan nuotiopaikalla minttukaakaokuppinsa kanssa). En tiedä, miten hänen hämmästyksensä pitäisi tulkita, joten en tulkitse.

Taas on hoppua ja aika harjoitteluun on kiven alla. Ja kiven alla olevan ajan alla piilee puolestaan soittotaito ja tulevaisuuden kaunis viulumusiikki. Harmillista siis, sillä tänäänkin oikein innostuin soittamisesta, on palkitsevaa, kun osun jo aika hyvin oikeisiin säveliin.

V niin kuin viulu. V niin kuin viikonloppu. Odotan sitä siis. Eipä tarvitse silloin miettiä naapureita. Täällä seinän takaa rupeaa aina kuulumaan ihmerapinaa jo viritysvaiheessa.

Etsivät varmaan korvatulppia. Tai kiinnittävät narua kattoon...

* Kokovartalopeili oli jännässä paikassa – suoraan saunastatulijaa vastassa.
Vilvoittelijan oli väkisinkin tiirattava lomakilojen kertymistä, ja pukuhuoneen 
kirkas kattovalo kruunasi kokemuksen. Että onneksi pian on the Lenkkikelit.

6. viulutunti, jousi vinoutuu lomafiiliksissä

Maanantai-ilta. Kolme yötä jouluun on, tässä tapauksessa talvilomaan.

Istun sohvalla mukavasti jalat sylissä, jauhelihakeitto kiehuu levyllä eikä tänään enää ehdi olla kiire. Aikomuksena ei ole tänään(kään) urheilla, joten venyn mukavissa kotivaatteissa, collegehousuissa, ABBA-T-paidassa ja villasukissa. Luksusta.

On loistava väli bloggailla, koska tietääkseni en voi tehdä mitään hyödyllisempää, koska keitto kiehuu levyllä. Keiton tulisi aina kiehua levyllä, jos minun olemiseni sen vaatii. Vastenmielisen kokkailun suola.

Viuluun tai sinnepäin. Erityismaininnan ansaitsee se, että tänään oli elämäni ensimmäinen maanantaille osunut soittotunti. Olen tästä satavarma, koska nuorena kuoroharkat oli aina maanantaisin, joten maha oli kipeä eri päivänä. Kuoron takia ei koskaan maha oireillut.

Sen sijaan opin kuoroharkoissa tosi hyväksi prosenttilaskuissa ja murtoluvuissa. Harkat kestivät kaksi tuntia ja seinällä oli kello, jonka lohkoin sektoreihin. Kun oli pidetty äänenavaus, oli kulunut jo 1/4 kuorosta, 25 %. Joskus pidettiin äänenavaus lyhyempänä: 5/24, melkein 21 %. Olin aika hyvä tässä. Olin kyllä ihan hyvä laulajakin. Se vähän kaduttaa, että jätin kesken.

Takaisin asiaan, eli nuoruuden soittotunteihin.

Minä ja huilistikaverini pohdimme aikoinaan, miksi maha menee aina sekaisin konservatorion käytävällä. Ainoa järkevältä tuntuva vaihtoehto oli laitoksessa käytettävä lattianpesuaine, jolle olimme ilmeisesti yliherkkiä. Kummankin soittotunnit olivat käytävän varrella kakkoskerroksessa. Kuinka usein pitikään palata takaisin alas vessaan, vasta kun oli edennyt muutaman metrin kakofonista käytävää.

Hyi, mitä muistoja! Olisi pitänyt harjoitella enemmän, allergia olisi voinut helpottaa.

Tänään soitin tunnilla pyyhe olalla ja viritysmittari nuottitelineellä. Ja jousi päin honkia ja mäntyjä ja eivätkö ne ole sama asia, petäjäkin. Aivan vinksallaan suhteessa tallaan.

Onneksi käytiin tämä asia nyt uudestaan läpi, luulen, että edes teoriassa se on hanskassa. Odotan, että pääsen treenaamaan huomenna. Syytä onkin ehtiä, koska ylihuomenna on taas tunti.

Torstaina alkaa pitkä tauko, mutta ei toki soittamisesta. Lomalomaloma kaukana lähimmästä naapurista järvenrannalla Kainuussa, viikko täysin itse valitussa seurassa. Mitä ylellisyyttä! Ja minä viuluineni voin vetäytyä rantasaunatupaan ja siellä omaan ylhäiseen rauhaani vinguttelemaan. Samalla voin sytytellä tulet takkaan ja saunaan, ei hullumpaa. Ehkä jopa hiukan romanttista.

...katselen ruutuikkunasta kaukaisuuteen järvelle takkatulen rätinässä viulua soitellen. Nimittäin G-duuriasteikkoa. Kai sitä on romantiikkaa siinäkin.

Kolme yötä...

ps. Harjoittelin eilen korkeinta kieltä (E) vanhempien yläkerrassa. Todella haastavaa. Kahvipöytään kävi alhaalta kutsu: "jätä se kissa rauhaan ja tule kahville". Turha tästä olisi nokkiinsa ottaa, enkä ottanutkaan. Olen vakuuttunut, ettei kukaan kissa kuolemaa tehdessäänkään voisi synnyttää yhtä kamalia ääniä.

Välitunnilla pyyhkeitä ja yleistä typeryyttä

Kun mikään ei auta, pitää heittää pyyhe kehään.

Tämä älytön jännitys ja kipu ja alkanut naksunta niskan vasemmalla syrjällä (kun taivutan päätä oikealle) ei voi kuulua asiaan. Piste.

Lopullisesti minut on vakuuttanut Nikita ja muut viulistit, joilla ei ole tarvetta venytellä soiton lomassa joka kolmas minuutti. Tämän hokaaminen vei minulta pari kuukautta.

Ja minä kun pidän itseäni fiksuna.

Tajusin tänään myös kannattelevani jatkuvasti vasemman käden kämmenosalla viulua (ilmankos on hankala saada sormia toimimaan). Muuten soitin tuntuu valahtavan eteenpäin. En koskaan voi soittaa vibratoa, jos tämä on soittoasentoni.

Juu, olen säätänyt olkatukea ylösalas, ilman tulosta. Se on edestä lähes ääriasennossa ylhäällä. Olen tarkastellut lapaluita ja ryhtiä peilin edessä, mutta sekään ei auta.

No niin, otin viulun ja tervehdin jälleen peiliä. Kaksi huomiota.

Ensinnäkin ripsarit on vähän levinnyt.

Toiseksi, olen aikamoinen keppakaula. Laitoin viulun olalle hartiat rentona, ilman että yritin hakea soittoasentoa. Kas... nämä naurettavat hartiat (voiko niitä edes kutsua tuolla sanalla) ovat sekä a) olemattomat että b) himputin kaukana leuasta. Viulun ja leuan väliin jää monta senttiä.

Kun mikään ei auta, let's google. Ja sieltähän niitä satoi, neuvoja. Ja yksi pyyhe.

Tällä hetkellä viulukotelossa asustavat sopuisasti:
päävuokralainen viulu, hänen siippansa jousi, heidät yhdessä soimaan saava hartsi sekä alivuokralaiset sordiino, paistinlasta, sideharso, viritysmittari (josta pari sanaa myöhemmin) sekä pyyhe. Pyyhkeen kun taittelee olkatuen alle, niin johan toimii (ja puskuroi myös allergiaa).

Koin lähes taivaan kun hetken kokeilin soittaa pyyhkeen kera. Ei satu! (mikä on emävale, sillä sattuu nykyään kroonisesti kaikki oleminen ja eläminen).

Tämän hokaamiseenkin meni pari kuukautta. Voi minua älykköä.

No, entäpä sitten viritysmittari. Huoh, jos jo on käynyt selväksi, että olen aika mäntti, niin miksi suotta todistella muuta.

Muistin viime viikonloppuna, että jajuuniin, minullahan on viritysmittari. Siis sellainen, joka kertoo
a) onko soitin vireessä (vähänkö paljon helpompi virittää viulu sen avulla...)
b) soiko kulloinkin soitettava ääni oikeassa vireessä (hei, joku kertoo, jos vingun väärin!)

Viritysmittari on vielä niin avulias, että se havainnollisesti vilkuttelee äänen reunoilla punaisia lamppuja, siis no, aika usein. Kun taas osun lähemmäksi kohdetta eli oikeaa sävelkorkeutta, mittari palkitsee minut näyttämällä keltaista/vihreää valoa. Voi ihana mittari!

Että olishan sen voinut kaivaa esiin heti alkuun.

Aikoinaan tuo mittari on hankittu (joskus 1990-luvun alkupuolella) fonitunnille, se oli pakollinen kapine open mielestä. Ja koska kaikkia aina kiinnostaa hinta (tai minua ainakin), niin silloin se maksoi muistaakseni 400 mk, siis paljon.

Mittarin hankinnasta käytiin pitkä keskustelu vanhempien kanssa, jotka sen siis maksoivat. Oltiin juuri hankittu minulle viiden tonnin foni (Yanagisawa) ja siihen uusi suukappale. Fonista minä muuten maksoin puolet, mutta edelleen(!) perheessäni elää perätön väite, että maksoin vain 40 % ostohinnasta.

Meillä oli tapana tehdä aina kaikista isoista hankinnoista ja veloista viralliset kirjalliset sopimukset. Ja vähän pienimmistäkin.

Mutta tottakai juuri tuo dokumentti on hukkunut, vaikka kaikki muut lappuset, joissa uhkaan mm. karata kotoa, ovat tallessa. Olen aikoinaan anonut myös lupaa päästä NKOTB:n keikalle kirjallisesti. Sekin lappu on tallessa. En päässyt. En muista sainko kieltävän päätöksen anomukseeni suullisesti vai kirjallisesti. Muistan vain traumat. Ihan kaikki muut pääsivät.

Ah, nyt on lopetettava muistelot, imuri kutsuu.

Summa summarum:
Oivalluksia täynnä on lapsosen tie, vaik ihana tyhmyys paikoin kivikkoon vie.