Kesä on keskimmillään. Jotkut hapannaamat väittävät, että juhannus törkkäsi sen jo alamäkeen. Lomaan on kolme viikkoa, en usko alamäkiteoriaan.
Keskikesää juhlittiin tuttuun tapaan mökillä ja viulukin pääsi juhannuksen viettoon. Ulkona, riippakoivujen alla rantasaunan vieressä oli mukava pyöriä ympyrää viulu leuan alla.
Kysyn vaan, että onko mikään romanttisempaa kuin riippakoivut, tyyni kesäilta järvenrannalla ja laskeva aurinko. No on tietysti: siihen päälle vielä lavatanssit! Ne onkin tältä kesältä toistaiseksi kokematta.
Aasinsilta lavatanssitunnelmaan, johon virityin lähtöviivalla kohti juhannusta. Tajusin kotona kamoja hissiin raahatessa, että hitsit, missähän kaikki Katri Helenan levyt on, ja niinpä hikipäisessä autonpakkauskiireessä kävin ekstrana läpi "väliaikaissäilytykseen" kirjahyllyyn tungetut sadat cd:t. Katri Helenan tupla-cd (mikään niistä muista, jotka vastaan tulivat, ei kelvannut) oli tietysti muiden takana, alimpana.
En siis luovuttanut, ja palkkana olikin mukava juhannusfiilis jo matkalla mökille: "Vasten auringonsiltaa säteet myöhäiseen iltaan…"
Juhannus oli hyvä viulukokemus. Hyttyset eivät taida pitää viulun äänestä, sillä vingutellessa sain olla rauhassa, vaikka muuten minua syötiinkin kuin lihapullia Ikeassa. Mahdollista on sekin, että jousikäsi vispaa niin laajasti, että huidoin hyttyset itse pois.
Vinguttelin niitä näitä mitä mieleen pätkähti. Enimmäkseen kansanlaulu- ja iskelmärintamaa, sellaista mikä sopii hyvin riippakoivujen maisemaan. Kokeilin ja haeskelin biisejä päästäni, ja kyllä, vähitellen tosiaan alkaa säveliä löytyä kerrasta oikein. Se on ihanaa.
Kun lopetin, sain kehuja notskipaikalta, mikä tuntui hyvältä (vaikka heti meinasin torjua kiitokset ja alkaa valitella vasemman käden rannetta, joka on edelleen täysin väärässä asennossa ja entäpä ne sormet, jotka ovat yhdessä klimpissä, ja kun koko soittokin on vaan hätäistä vahinkojen korjailua… onneksi nielin kerrankin nämä itsedissaukset). Amatöörikiitos lämmittää – en väitä muuta.
Vein viulun notskipaikalle ja tarjosin sitä myös muiden testattavaksi. Porukasta kolme, ensimmäisenä siskoni halusivat koittaa. Tästä on pari hauskaa valokuvaa! On opettavaista opettaa, kuten oma soitto-openikin on todennut.
Mutta nyt otsikkoon. Hämä-hämähäkki, joka asuu kylppärissäni. Olen yrittänyt hieroa siihen tuttavuutta, vaikka aluksi se oli jotenkin vähän ällöttävän näköinen. Kaikkeen tottuu, eikä se enää olekaan minusta niin ällöttävä, ja sitä paitsi sillä saattaa olla maailman kaunein sielu. Tosin se kipittää kuudella jalallaan minua jatkuvasti piiloon, vaikka kuinka laulaisin sen nimikkobiisiä ja juttelisin mukavia.
En ole yrittänyt häätää hämppyä, koska a) se on turhaa, sillä se pääsee kyllä jostakin puutalon raosta varmasti takaisin b) ehkä me molemmat mahdumme käyttämään samaa metrikertaametri-kylppäriäni c) taidan uskoa liian vahvasti inkarnoitumiseen. Sehän saattaa olla vaikka joku edesmennyt tuttu. Tai vaikka Elvis.
Sitä ei ole nyt jokuseen hetkeen näkynyt, mutta tänään löysinkin sen yllättäen eteisestä, lenkkitossun alta.
Kannoin sen ensimmäistä kertaa myös ulos. Kerron miksi.
Ensinnäkin mielestäni meillä oli sanaton sopimus kylpyhuoneen vuokrasta. Olen mielestäni suurpiirteinen, jos minulle on ok, että olen alasti (ja hereillä) hämpyn kanssa samassa huoneessa. Mutta alasti ja unessa… se ei todellakaan voi olla samassa tilassa silloin kun minä nukun. Eteisen ja sängyn välissä ei ole ovea.
Eniten ja kaikkein syvimmin minua kuitenkin loukkasi se, että hämppy ajatteli Minun lenkkitossuni alta löytäneensä pysyvän turvapaikan. Sentään yritän käydä säännöllisesti lenkillä! Hain hämpyn (ja muidenkin ötököiden) tehokkaan pyydystysvälineen, eli muovikipon ja pahvin. Niin hämä-hämppy sai lähteä ulkoilemaan – kannoin sen jonkin matkaa talon portaita alaspäin.
Enpä hämmästy, jos se taas huomenaamulla killistelee minua kylppärin lattialta kun harjailen hampaitani. Hämä-hämähäkki kiipes uudelleen…
Se on edelleen suosikkini. Siis biisi. En tiedä, miksi tykkään lurituksesta niin paljon. Soittelen sitä usein myös pianolla, yritän etsiä jazzahtavia sointumattoja melodian alle. Biisi soi usein päässä myös kun tartun viuluun, varsinkin sen kakkossäkeistö: heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.
Ja onhan se hyvää oktaaviharjoitusta viulullekin, puolustelee hän. Eli heinäsirkkaan samastuva wannabe-viulisti.
Ps. kesäloma alkaa viikon mökkilomailulla Etelä-Savossa. Kyllä. Viulu lähtee mukaan. Samoin muutama muukin instrumentti, enkä malta odottaa...
maanantai 4. heinäkuuta 2011
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
13. viulutunti ja kesäsade
Koska kesä on tullut, sitä ei voi enää odottaa. Odotanpa lomaa.
Kevään vikalla viulutunnilla käytiin läpi monta asiaa, joita voin treenailla kesän aikana. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa ne ylös ennen kuin unohdan, mutta unohdinko jo? Kesäkuussa luiskahdin kierteeseen, jonka kehältä en muka pysty hyppäämään ajoissa kotiin vinguttelemaan.
Myönnän: olen luuserilaiska viettämään laadukasta vapaa-aikaa ja tarttumaan viuluun. Tarvitsen soittotuntien tuomaa pakkoa repiäkseni aikaa soittamiseen (ylipäätään elämään). Enpä olisi ikinä uskonut, kuinka elintärkeää oli ostaa viulu!
Olin tänään edistyksellinen ja otin aikaa ihan itselle – lähdin neljältä töistä. Se kannatti. Tällaisista itsekkyyden oivalluksista pitäisi saada palkankorotus, olen ollut hyvällä tuulella koko illan. Yritän säilöä tuulen huomiseen asti (ehkäpä pyydän sitä palkankorotusta).
Klo 17 kaivoin viulun kotelostaan, kiristin jousen, pistin tuen paikalleen ja soittelin G-duuria viritysmittarin kanssa. Ja tuijottelin jälleen peiliin.
Ei hyvältä näytä, mutta sentään jousikäsi toimii eikä jousi hypi. Vasen käsi kaipaa paistinlastaa kesän ajaksi. Taisin tarvita sitä joku viikko sitten ruoanlaittoon ja unohdin palauttaa viulun viekkuun.
Klo 17:30 puin päälle trikoot ja lähdin tunnin lenkille, joka päättyi rankkaan kesäsateeseen. Oli täydellistä, juoksu kulki, ajatus virtasi ja jostain varmaan tuli se kuuluisa endorfiinihumala. Korvissa soi kestosuosikki k.d. lang, jonka keikalla kävin muutama viikko sitten.
Musiikillisia elämyksiä on ollut lähiaikoina muitakin. Viime viikolla Lahti Sinfonia ja Elina Vähälä askaroivat mm. Sibben viulukonserton parissa Naantalin kirkossa.
Huomioita:
– Olin koko salin nuorin, surullista. Kuinka käynee klassisen musiikin konserttien, kun suuret ikäluokat jättävät meidät?
– Itketti. Miksi? Jumalaisen kaunista musiikkia. Sopi siis olemuksensa puolesta hyvin kirkkoon, vaikken itse kuulukaan. Lippu maksoi muistaakseni n. 50 e, joten en pyytele anteeksi kuluttamaani puupenkkiä, jonka omistaa taho, jolle en veroja kerrytä.
– Pari viulistia Lahti Sinfoniasta oli ihanan positiivisia. Hymyilevä muusikko – ah!
– Tarkkailin viulistien sormien asentoa. Ne ovat muuten juuri niin kuin viuluope väittää. Tarkkailin myös jousia, kiristänkö jouseni liian kireälle? Muiden jouset näyttivät olevan enemmän kaarella.
– Noloa kai, mutta kiinnitin huomiota myös Elinan ulkonäköön: miten viulistilla voi olla niin ohuet käsivarret? Muutenkin on epäreilua, että joku osaa soittaa ja näyttää vielä hyvältä soittaessaan.
Näin syvällisiin huomioihin elähdyttävästä konsertista on hyvä lopettaa. Yritän blogata kesälläkin, se edellyttää tietysti myös soitantaa.
Olkoon blogi viulutunnin korvike pari kuukautta.
Eikä ole viulun syy, jos minä en osaa soittaa. Rakkaustarina jatkuu...
Kevään vikalla viulutunnilla käytiin läpi monta asiaa, joita voin treenailla kesän aikana. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa ne ylös ennen kuin unohdan, mutta unohdinko jo? Kesäkuussa luiskahdin kierteeseen, jonka kehältä en muka pysty hyppäämään ajoissa kotiin vinguttelemaan.
Myönnän: olen luuserilaiska viettämään laadukasta vapaa-aikaa ja tarttumaan viuluun. Tarvitsen soittotuntien tuomaa pakkoa repiäkseni aikaa soittamiseen (ylipäätään elämään). Enpä olisi ikinä uskonut, kuinka elintärkeää oli ostaa viulu!
Olin tänään edistyksellinen ja otin aikaa ihan itselle – lähdin neljältä töistä. Se kannatti. Tällaisista itsekkyyden oivalluksista pitäisi saada palkankorotus, olen ollut hyvällä tuulella koko illan. Yritän säilöä tuulen huomiseen asti (ehkäpä pyydän sitä palkankorotusta).
Klo 17 kaivoin viulun kotelostaan, kiristin jousen, pistin tuen paikalleen ja soittelin G-duuria viritysmittarin kanssa. Ja tuijottelin jälleen peiliin.
Ei hyvältä näytä, mutta sentään jousikäsi toimii eikä jousi hypi. Vasen käsi kaipaa paistinlastaa kesän ajaksi. Taisin tarvita sitä joku viikko sitten ruoanlaittoon ja unohdin palauttaa viulun viekkuun.
Klo 17:30 puin päälle trikoot ja lähdin tunnin lenkille, joka päättyi rankkaan kesäsateeseen. Oli täydellistä, juoksu kulki, ajatus virtasi ja jostain varmaan tuli se kuuluisa endorfiinihumala. Korvissa soi kestosuosikki k.d. lang, jonka keikalla kävin muutama viikko sitten.
Musiikillisia elämyksiä on ollut lähiaikoina muitakin. Viime viikolla Lahti Sinfonia ja Elina Vähälä askaroivat mm. Sibben viulukonserton parissa Naantalin kirkossa.
Huomioita:
– Olin koko salin nuorin, surullista. Kuinka käynee klassisen musiikin konserttien, kun suuret ikäluokat jättävät meidät?
– Itketti. Miksi? Jumalaisen kaunista musiikkia. Sopi siis olemuksensa puolesta hyvin kirkkoon, vaikken itse kuulukaan. Lippu maksoi muistaakseni n. 50 e, joten en pyytele anteeksi kuluttamaani puupenkkiä, jonka omistaa taho, jolle en veroja kerrytä.
– Pari viulistia Lahti Sinfoniasta oli ihanan positiivisia. Hymyilevä muusikko – ah!
– Tarkkailin viulistien sormien asentoa. Ne ovat muuten juuri niin kuin viuluope väittää. Tarkkailin myös jousia, kiristänkö jouseni liian kireälle? Muiden jouset näyttivät olevan enemmän kaarella.
– Noloa kai, mutta kiinnitin huomiota myös Elinan ulkonäköön: miten viulistilla voi olla niin ohuet käsivarret? Muutenkin on epäreilua, että joku osaa soittaa ja näyttää vielä hyvältä soittaessaan.
Näin syvällisiin huomioihin elähdyttävästä konsertista on hyvä lopettaa. Yritän blogata kesälläkin, se edellyttää tietysti myös soitantaa.
Olkoon blogi viulutunnin korvike pari kuukautta.
Eikä ole viulun syy, jos minä en osaa soittaa. Rakkaustarina jatkuu...
tiistai 24. toukokuuta 2011
12. viulutunti ja sukellus pörinään
Viimeviikkoisen tunnin jälkeen blogattavaa on pitänyt miettiä vähän pidempään. Päässä käy sellainen pörinä, että puhekin tahtoo tulla ulos täristen.
Viime päiviin mahtuu paljon: väsymystä, pörinää, stressiä, väsymystä, unettomuutta, kevätpörinää, väsymystä, kiirettä, pörinää. Ja pörinää. Siihen lisättynä viuluongelmat ovat olleet vain kiva pikantti pörisemätön lisä.
Keskityn tuohon pikanttiin asiaan seuraavaksi, mutta käytän käänteistä metaforaa: kerron erään episodin viime vuodelta.
Tapahtui seuraavaa: kilometrejä jo runsaasti rullannut VW Golf (johon minulla on jonkinmoinen omistussuhde) päätti eräänä yönä yksipuolisesti tiputtaa vaihdelaatikon käyttöasteesta 1/6 pois. Onneksi olin parkkeerannut kaaran nokka kohti tiiliseinää, joten pakin puuttuminen kävi selväksi ensimetrillä.
Vaihdekepin tuloksettoman rempomisen sekä r- ja v-kirjaimia sisältävän konserton jälkeen tajusin vääntää ratin kaakkoon, pistää vaihteen vapaalle ja tönätä autoa linkkuun niin, että sain nokan kohti menosuuntaa. Matkaa huoltoon oli sen jälkeen enää 170 kilometriä. En pysähtynyt matkalla kahvitauolle.
Viulunsoiton kanssa kävi päinvastoin. Psykofyysinen kokonaisuus, joka tottelee tässä blogissa viittausta minä, päätti yksipuolisesti tiputtaa viulun käsittelyn käyttöasteesta 5/6 pois. Tämä tapahtui jossain vaiheessa Euroviisu-viikonloppua ja kävi selväksi soittotunnilla.
Vain pakki toimi. Matkaa maaliin oli niin paljon, että hätäännyin kohtuullisesti.
Viikon verran olen kahvin voimin yrittänyt runnoa silmään jotakin niistä vaihteista, jotka vievät eteenpäin. Väkipakolla ei onnistunut, mutta niitä näitä vinguttelemalla olen onnistunut kiskomaan viulun pakilta vapaalle.
Tänään onnistuin vahingossa liu'uttamaan jopa hetkeksi ykkösen silmään. Sain jousen kulkemaan automaattisesti kahden rivin mittaisessa legatoja sisältävässä lurituksessa oikeisiin suuntiin. Nyt jännittää enää, voiko pakki mennä itsestään päälle yön aikana.
No niin, hirveyttä on takana, vaan eteenpäin mennään. Tähän väliin on syytä kertoa, että olen edelleen (ja ehkäpä ikuisesti) rakastunut viuluun. Siksipä en hätäile ja hätäänny ihan täysin suunniltani takapakista.
Ja vaikken ole yltänyt soittotunnin tavoitteisiin lähiaikoina, olen nauttinut soittamisesta silti. Varsinkin kuluneen viikon aikana. Olen ehtinyt muutaman kerran soittaa jopa kokonaisen tunnin putkeen!
Viikonloppuna soitettuani läksyt vietin laatuaikaa mm. Norpan ja Nestori Miikkulaisen kanssa. Eikös se riitä, että itse tykkää!
Alussa kertomani kevätpörinät ja muut eivät kuulu tämän blogin keskiöön, joten ohitan ne viittamalla vain niihin mekanismeihin, joilla pyrin pitämään pään kasassa ja jotka myös osaltaan vievät nyt aikaa vinguttamiselta: pianon pimputtelu, musiikin kuuntelu, kirjoittaminen ja lenkkeily.
Onneksi kohta on kesä, josko tämä siitä asettuisi. Jollei, niin ehkä korvistani alkaa valua hunajaa, kunhan nämä pörräiset saavat työnsä tehtyä.
Positiivista on sekin, että tiedän jo, miten tämä tästä etenee. Kriisistä kriisiin.
Surrurrurrurrpörrörrörrör...
Viime päiviin mahtuu paljon: väsymystä, pörinää, stressiä, väsymystä, unettomuutta, kevätpörinää, väsymystä, kiirettä, pörinää. Ja pörinää. Siihen lisättynä viuluongelmat ovat olleet vain kiva pikantti pörisemätön lisä.
Keskityn tuohon pikanttiin asiaan seuraavaksi, mutta käytän käänteistä metaforaa: kerron erään episodin viime vuodelta.
Tapahtui seuraavaa: kilometrejä jo runsaasti rullannut VW Golf (johon minulla on jonkinmoinen omistussuhde) päätti eräänä yönä yksipuolisesti tiputtaa vaihdelaatikon käyttöasteesta 1/6 pois. Onneksi olin parkkeerannut kaaran nokka kohti tiiliseinää, joten pakin puuttuminen kävi selväksi ensimetrillä.
Vaihdekepin tuloksettoman rempomisen sekä r- ja v-kirjaimia sisältävän konserton jälkeen tajusin vääntää ratin kaakkoon, pistää vaihteen vapaalle ja tönätä autoa linkkuun niin, että sain nokan kohti menosuuntaa. Matkaa huoltoon oli sen jälkeen enää 170 kilometriä. En pysähtynyt matkalla kahvitauolle.
Viulunsoiton kanssa kävi päinvastoin. Psykofyysinen kokonaisuus, joka tottelee tässä blogissa viittausta minä, päätti yksipuolisesti tiputtaa viulun käsittelyn käyttöasteesta 5/6 pois. Tämä tapahtui jossain vaiheessa Euroviisu-viikonloppua ja kävi selväksi soittotunnilla.
Vain pakki toimi. Matkaa maaliin oli niin paljon, että hätäännyin kohtuullisesti.
Viikon verran olen kahvin voimin yrittänyt runnoa silmään jotakin niistä vaihteista, jotka vievät eteenpäin. Väkipakolla ei onnistunut, mutta niitä näitä vinguttelemalla olen onnistunut kiskomaan viulun pakilta vapaalle.
Tänään onnistuin vahingossa liu'uttamaan jopa hetkeksi ykkösen silmään. Sain jousen kulkemaan automaattisesti kahden rivin mittaisessa legatoja sisältävässä lurituksessa oikeisiin suuntiin. Nyt jännittää enää, voiko pakki mennä itsestään päälle yön aikana.
No niin, hirveyttä on takana, vaan eteenpäin mennään. Tähän väliin on syytä kertoa, että olen edelleen (ja ehkäpä ikuisesti) rakastunut viuluun. Siksipä en hätäile ja hätäänny ihan täysin suunniltani takapakista.
Ja vaikken ole yltänyt soittotunnin tavoitteisiin lähiaikoina, olen nauttinut soittamisesta silti. Varsinkin kuluneen viikon aikana. Olen ehtinyt muutaman kerran soittaa jopa kokonaisen tunnin putkeen!
Viikonloppuna soitettuani läksyt vietin laatuaikaa mm. Norpan ja Nestori Miikkulaisen kanssa. Eikös se riitä, että itse tykkää!
Alussa kertomani kevätpörinät ja muut eivät kuulu tämän blogin keskiöön, joten ohitan ne viittamalla vain niihin mekanismeihin, joilla pyrin pitämään pään kasassa ja jotka myös osaltaan vievät nyt aikaa vinguttamiselta: pianon pimputtelu, musiikin kuuntelu, kirjoittaminen ja lenkkeily.
Onneksi kohta on kesä, josko tämä siitä asettuisi. Jollei, niin ehkä korvistani alkaa valua hunajaa, kunhan nämä pörräiset saavat työnsä tehtyä.
Positiivista on sekin, että tiedän jo, miten tämä tästä etenee. Kriisistä kriisiin.
Surrurrurrurrpörrörrörrör...
torstai 5. toukokuuta 2011
11. viulutunti ja paketti kevytnakkeja
Minne voi tehdä valituksen nakkipaketista? Viisi hidasta, itsepäistä, jäykkää, kenossa väärään suuntaan sojottavaa ja muutenkin semihankalaa nakkia on takertunut kiinni vasemman käden rystysiin.
Kevytnakit viihtyvät liian hyvin paketissa. Niitä ei saa millään revittyä yksilöllisesti tottelemaan ajatusta, silmää tai kenenkään tahtoa (edes viuluopen).
Tahtoo sanoa, että soittotunti käytettiin vasemman käden sormien asennon etsimiseen. Loistavaa ja todella tarpeellista! Keskittyminen vasuriin ei ollut tulosta siitä, että jousikäsi olisi reilassa, mutta kyllä sekin siinä sivussa – jollei muuta, niin ainakin roikkuu kiinni olemattomassa olkapäässä ja parhaansa mukaan heittelehtii holtittomasti jousen varressa.
Voi koordinaatio!
No niin, itku sikseen, syykin tähän surkeuteen on selvillä: liian vähäinen harjoittelu. Tähän ei ole tulossa parannusta lähiviikkoina, mikä kyllä syö naista. Viikonloppuna pitää hakea kansallispuiston luonnonrauhasta voimia riekkumiseen Euroviisuissa, missä meneekin sitten viikko.
Viulua ehdin vinguttaa ennen seuraavaa tuntia maksimissaan neljänä päivänä. Kahden viikon aikana.
Niinpä.
Onneksi on keksitty mielikuvaharjoittelu, opekin muistutti siitä tänään. Ja sormilihaksiahan voi vahvistaa missä vaan. Vaikka lentokoneessa viinimukin ympärillä.
Vinguttamisen jälkeen tämä ilta meni harakoille taas tietoteknisistä syistä. Tappelin verkkoyhteyden ja modeemin kanssa paniikinomaisesti. Miksi? Noh, olen ihan koukussa youtuben musiikkivideoihin...
Lopulta turhauduin, joten aloin pimputella pianoa.
Soittelin niitä näitä, lähinnä melankolisia ikivihreitä säveliä, paljon seiskoja ja molleja ja majseiskoja. Mistä jotenkin mieleeni sitten juolahtikin yksi musiikillinen ikuisuushaaste, jonka nyt tahdon tilittää tänne.
Haasteen nimi on Evakon laulu. Vaikeusaspekti on laulun tuoman mielentilan hallinnassa: en pysty pimputtelemaan biisiä itkemättä. Syynä on tietenkin sanat, joita ei mitenkään voi soittaessa pitää ajatuksista etäällä. Opettelin sanat ja sävelen jo muksuna toivelaulukirjasta, mihin meni paljon aikaa, koska olin tosi harvoin yksin kotona. Yleisöä en kaivannut silloinkaan em. syystä.
Biisin laulamista olen koittanut lähivuosina salaa autossa. Se on vaarallista.
Laulun sanojen lausumistakaan en ole julkisesti yrittänyt muutaman vuoden takaisen flopin jälkeen. Silloin keskellä kirkasta päivää yritin ystäväjoukolle nuotiolla kertoa jutun juonta, mutta kompastuin sitten loppumetreillä ja vollotin minuuttitolkulla valtoimenaan. Kompastuin siis ihan viimeiseen lauseeseen*. Ystävät olivat tietysti ok, mutta minä en niinkään.
Tuskin maltan odottaa, että saan päähäni kokeilla biisiä viululla. Kuin Konsta Jylhä ikään...
Youtubesta löytyy muuten Anneli Saariston versio Evakon laulusta. Se on loistava.
Että tällaista. Tänään on ollut sellainen päivä. Ja sellainen viikko. Vähän raskasta kai muutenkin. Tai ehkä vain olen tällainen.
* Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti. Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla, kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala".
...ja juu, kirjoittaessakin nousee pala kurkkuun.
Kevytnakit viihtyvät liian hyvin paketissa. Niitä ei saa millään revittyä yksilöllisesti tottelemaan ajatusta, silmää tai kenenkään tahtoa (edes viuluopen).
Tahtoo sanoa, että soittotunti käytettiin vasemman käden sormien asennon etsimiseen. Loistavaa ja todella tarpeellista! Keskittyminen vasuriin ei ollut tulosta siitä, että jousikäsi olisi reilassa, mutta kyllä sekin siinä sivussa – jollei muuta, niin ainakin roikkuu kiinni olemattomassa olkapäässä ja parhaansa mukaan heittelehtii holtittomasti jousen varressa.
Voi koordinaatio!
No niin, itku sikseen, syykin tähän surkeuteen on selvillä: liian vähäinen harjoittelu. Tähän ei ole tulossa parannusta lähiviikkoina, mikä kyllä syö naista. Viikonloppuna pitää hakea kansallispuiston luonnonrauhasta voimia riekkumiseen Euroviisuissa, missä meneekin sitten viikko.
Viulua ehdin vinguttaa ennen seuraavaa tuntia maksimissaan neljänä päivänä. Kahden viikon aikana.
Niinpä.
Onneksi on keksitty mielikuvaharjoittelu, opekin muistutti siitä tänään. Ja sormilihaksiahan voi vahvistaa missä vaan. Vaikka lentokoneessa viinimukin ympärillä.
Vinguttamisen jälkeen tämä ilta meni harakoille taas tietoteknisistä syistä. Tappelin verkkoyhteyden ja modeemin kanssa paniikinomaisesti. Miksi? Noh, olen ihan koukussa youtuben musiikkivideoihin...
Lopulta turhauduin, joten aloin pimputella pianoa.
Soittelin niitä näitä, lähinnä melankolisia ikivihreitä säveliä, paljon seiskoja ja molleja ja majseiskoja. Mistä jotenkin mieleeni sitten juolahtikin yksi musiikillinen ikuisuushaaste, jonka nyt tahdon tilittää tänne.
Haasteen nimi on Evakon laulu. Vaikeusaspekti on laulun tuoman mielentilan hallinnassa: en pysty pimputtelemaan biisiä itkemättä. Syynä on tietenkin sanat, joita ei mitenkään voi soittaessa pitää ajatuksista etäällä. Opettelin sanat ja sävelen jo muksuna toivelaulukirjasta, mihin meni paljon aikaa, koska olin tosi harvoin yksin kotona. Yleisöä en kaivannut silloinkaan em. syystä.
Biisin laulamista olen koittanut lähivuosina salaa autossa. Se on vaarallista.
Laulun sanojen lausumistakaan en ole julkisesti yrittänyt muutaman vuoden takaisen flopin jälkeen. Silloin keskellä kirkasta päivää yritin ystäväjoukolle nuotiolla kertoa jutun juonta, mutta kompastuin sitten loppumetreillä ja vollotin minuuttitolkulla valtoimenaan. Kompastuin siis ihan viimeiseen lauseeseen*. Ystävät olivat tietysti ok, mutta minä en niinkään.
Tuskin maltan odottaa, että saan päähäni kokeilla biisiä viululla. Kuin Konsta Jylhä ikään...
Youtubesta löytyy muuten Anneli Saariston versio Evakon laulusta. Se on loistava.
Että tällaista. Tänään on ollut sellainen päivä. Ja sellainen viikko. Vähän raskasta kai muutenkin. Tai ehkä vain olen tällainen.
* Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti. Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla, kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala".
...ja juu, kirjoittaessakin nousee pala kurkkuun.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
9. ja 10. viulutunti + virpomista
Blogi jäätyi hetken tietoteknisistä syistä. Ykkösinhokeistani ykkösin on tietokone, joka ei toimi. Tuntuu kuin kone yrittäisi vallanvaihtoa: tehdäänpä käyttäjästä juoksutyttö ja pistetään likka säntäilemään pitkin kaupunkia viemään tai hakemaan konetta huoltoon/huollosta.
Kaksi viikkoa raportoimatta.
Yksi tarkennus edelliseen merkintään: poikkesin Fazer-musiikkiin eräänä päivänä (satoi vettä ja muutkin tekosyyt käy). Voih mikä kaunotar minua kutsuikaan peränurkassa: ihana pieni musta Yamahan flyygeli. Palvelua ei tarvinnut odottaa, kun jäin sen liepeille pyörimään ja varovasti painelemaan koskettimia. Mikä kiiltävä pinta, kuinka tyylikäs muoto!
Myyjä riensi paikalle huulillaan hymy, joka ei hyytynyt, vaikka totesin heti motiivini: kuinka isosti pitäisi lotossa voittaa. Tulikin yllätys! Ässäarvan voitolla irtoaisi tuollainen miniflyygeli. Noin kympin siis. Mahdollisuuksien rajoissa? Jostain syystä innostunut "mahdollisuuksien rajoissa!" ei herättänyt kotimatkalla puhelimessa toivottuja riemunkiljahduksia siipan taholta.
Kävin tänään luonastunnilla hakemassa ruokaa ja sen arvan. Kohtalonuskoni on vankkumaton, jos minun on tarkoitettu saada flyygeli, sen jotenkin saan. Sainhan viulunkin.
Mistä pääsenkin asiaan. Viime viikolla ope antoi neuvoksi, että olisi välillä syytä keskittyä äänen soundiin ja antaa tekniikan hetken olla. Mutta kun niin tykkään näpräilystä pikkuasioiden parissa.
Olen aikamoinen hiveltäjä, mikä kävi selväksi viimeistään eilen, kun ope pyysi soittamaan jousella nopeasti. En osannut! Jännitti tuollainen agressiivinen vauhti. Aggressio on minussa myötäsyntyistä, näemmä soittoon se pitää silti kaivaa esiin. Nykyään. Kunhan pääsiäislomalla ehdin taas viulua ulkoiluttaa, pyrin tunneilmaisuun.
Tuliko minusta arka ja pelokas kriisin seurauksena? Muistelen kaihoten aikoja, kun opetin sukulaiskersoja pimputtamaan hakkaamisasenteella: voimaa saa käyttää, ei piano siitä rikki mene. Missä se ihminen on?
Eilen totesin jyrkkään sävyyn senkin totuuden, etten tykkää legatosta, tykkään selkeästä artikuloinnista. Pitää paikkansa toistaiseksi. Heti kun opin legaton, lupaan olla eri mieltä.
Legatoa harjoittelin myös viime viikonloppuna, kun ovikello soi aamupäivällä. Tilanne oli hiukan nolo, olin pukeutunut jo valmiiksi tulevaa lenkkiä varten juoksutrikoisiin ja kerrastopaitaan, näytin lähinnä hämähäkkimiehen hirviömorsiammelta. Tukka unen jäljiltä pystyssä, ei lainkaan tyylikkäällä bedhead-tavalla, jota mainostetaan vahapurkkien kyljissä.
Panikoin hetken ja sinkoilin eestaas. Lopulta hiihtelin trikoissani ovelle, missä 7 kappaletta pieniä virpojia runoili jonkin loitsun jollakin kielellä, jota en tunnistanut. Kansainvälistä sakkia. Lapset saivat palkaksi minitobleronet jokainen, kiittivät suomeksi. Eivät antaneet vitsaa mulle, vaikka saivat palkan, joten kysyin saanko ottaa kuvan. Sain. Fair enough.
Viime viikolla kuulin myös viulu- ja sellomusiikkia baarissa. Kevyttä musiikkia, kunnon rytmejä, tuttuja viihdebiisejä, kaikkiaan kauniita lauluja. Tykkäsin kovasti ja sain taas lisäsyyn jatkaa harjoituksia. Viululla voi soittaa musiikkia todellakin laidasta laitaan!
Toistaiseksi tuottamani äänimaailma ei vielä osu minkään laitojen väliin. Mustimmilla hetkillä muistan kuitenkin lohduttautua: olen edistynyt. Tammikuussa en osannut mitään. Ensi jouluna osaan jo ainakin hoosiannan. Jota siis harjoittelin pääsiäiseksi, kunnes siippa huomautti, että toihan on adventtibiisi.
Oho. Niinpä onkin.
Lensi maahan enkeli...
Kaksi viikkoa raportoimatta.
Yksi tarkennus edelliseen merkintään: poikkesin Fazer-musiikkiin eräänä päivänä (satoi vettä ja muutkin tekosyyt käy). Voih mikä kaunotar minua kutsuikaan peränurkassa: ihana pieni musta Yamahan flyygeli. Palvelua ei tarvinnut odottaa, kun jäin sen liepeille pyörimään ja varovasti painelemaan koskettimia. Mikä kiiltävä pinta, kuinka tyylikäs muoto!
Myyjä riensi paikalle huulillaan hymy, joka ei hyytynyt, vaikka totesin heti motiivini: kuinka isosti pitäisi lotossa voittaa. Tulikin yllätys! Ässäarvan voitolla irtoaisi tuollainen miniflyygeli. Noin kympin siis. Mahdollisuuksien rajoissa? Jostain syystä innostunut "mahdollisuuksien rajoissa!" ei herättänyt kotimatkalla puhelimessa toivottuja riemunkiljahduksia siipan taholta.
Kävin tänään luonastunnilla hakemassa ruokaa ja sen arvan. Kohtalonuskoni on vankkumaton, jos minun on tarkoitettu saada flyygeli, sen jotenkin saan. Sainhan viulunkin.
Mistä pääsenkin asiaan. Viime viikolla ope antoi neuvoksi, että olisi välillä syytä keskittyä äänen soundiin ja antaa tekniikan hetken olla. Mutta kun niin tykkään näpräilystä pikkuasioiden parissa.
Olen aikamoinen hiveltäjä, mikä kävi selväksi viimeistään eilen, kun ope pyysi soittamaan jousella nopeasti. En osannut! Jännitti tuollainen agressiivinen vauhti. Aggressio on minussa myötäsyntyistä, näemmä soittoon se pitää silti kaivaa esiin. Nykyään. Kunhan pääsiäislomalla ehdin taas viulua ulkoiluttaa, pyrin tunneilmaisuun.
Tuliko minusta arka ja pelokas kriisin seurauksena? Muistelen kaihoten aikoja, kun opetin sukulaiskersoja pimputtamaan hakkaamisasenteella: voimaa saa käyttää, ei piano siitä rikki mene. Missä se ihminen on?
Eilen totesin jyrkkään sävyyn senkin totuuden, etten tykkää legatosta, tykkään selkeästä artikuloinnista. Pitää paikkansa toistaiseksi. Heti kun opin legaton, lupaan olla eri mieltä.
Legatoa harjoittelin myös viime viikonloppuna, kun ovikello soi aamupäivällä. Tilanne oli hiukan nolo, olin pukeutunut jo valmiiksi tulevaa lenkkiä varten juoksutrikoisiin ja kerrastopaitaan, näytin lähinnä hämähäkkimiehen hirviömorsiammelta. Tukka unen jäljiltä pystyssä, ei lainkaan tyylikkäällä bedhead-tavalla, jota mainostetaan vahapurkkien kyljissä.
Panikoin hetken ja sinkoilin eestaas. Lopulta hiihtelin trikoissani ovelle, missä 7 kappaletta pieniä virpojia runoili jonkin loitsun jollakin kielellä, jota en tunnistanut. Kansainvälistä sakkia. Lapset saivat palkaksi minitobleronet jokainen, kiittivät suomeksi. Eivät antaneet vitsaa mulle, vaikka saivat palkan, joten kysyin saanko ottaa kuvan. Sain. Fair enough.
Viime viikolla kuulin myös viulu- ja sellomusiikkia baarissa. Kevyttä musiikkia, kunnon rytmejä, tuttuja viihdebiisejä, kaikkiaan kauniita lauluja. Tykkäsin kovasti ja sain taas lisäsyyn jatkaa harjoituksia. Viululla voi soittaa musiikkia todellakin laidasta laitaan!
Toistaiseksi tuottamani äänimaailma ei vielä osu minkään laitojen väliin. Mustimmilla hetkillä muistan kuitenkin lohduttautua: olen edistynyt. Tammikuussa en osannut mitään. Ensi jouluna osaan jo ainakin hoosiannan. Jota siis harjoittelin pääsiäiseksi, kunnes siippa huomautti, että toihan on adventtibiisi.
Oho. Niinpä onkin.
Lensi maahan enkeli...
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Välitunnilla kevätfiilistelyä ja tekniikkaa
Sehän on selvä, että viulua tekisi eniten mieli soitella (tai treenailla) öisin. Kuten kello kymmenen, siis nyt. Olisi ihanaa ottaa soitin leuan alle ja treenata vasemman käden sormia... ei reilua. Ja satavarmasti huomenna ei taas nappaa niin yhtään työpäivän päälle – se on smurffin laki.
Mikä ihme siinä on, että ihminen kokee musiikin öisin ihan eri tavalla. Jos suljen silmät ja alan haaveilla... no, ihan kaikkea en voi viulublogiin fantasioida, mutta ainakin näen itseni asumassa mökissä/talossa meren/järvenrannalla. Ja soitan tai kuuntelen musiikkia joka yö. Se on lupaus. Ja juon aamukahvia portailla.
Aion palkata myös jonkun akustiikan mestarin a) valitsemaan b) asettelemaan kajarit mökkiini. Tosin mökki ei voi olla ihan pieni, koska tahdon mustan Yamahan flyygelin keskelle pirttiä.
Taidan haluta voittaa lotossa aika paljon ihmiseksi, joka ei missään tapauksessa haluaisi voittaa lotossa eikä siksi lottoa.
Viululupaukseni on pitänyt ja olen keskittynyt kahteen asiaan. Tämä tuottaa tulosta, kas tänään olin selvästi lähempänä sitä, että sormet pysyvät oikeilla paikoillaan eivätkä luistele/huitele/osoittele ympäri ilmansuuntia.
Ja sitten olen vedellyt jousta kannasta kärkeen ja puoleen väliin vapailla kielillä ja yrittänyt saada ääneen ja liikkeeseen tasaisuutta (eli kannassa kevennystä ja kärkeen enemmän painoa). Matkalla ollaan...
Olen myös kevätkengissäni vikuroinut pitkin lenkkipolkuja jalat soseeksi unohtamatta rääkätä myöskään viululihaksia eli sormia juoksennellessani. Siispä sormiharjoittelua ja -haroittelua on ilmoilla joenrannan polulla.
Seuraavaan tuntiin on nyt viikko, ihanaa. Ehdin vaikka oppia vielä jotain.
Ja uutisten loppukevennykseksi vielä miete, johon törmäsin:
"Jos maksat viuluniekalle, varmista että hän soittaa sinun lauluasi."
Eipä ole vielä pelkoa – kummastakaan.
Mikä ihme siinä on, että ihminen kokee musiikin öisin ihan eri tavalla. Jos suljen silmät ja alan haaveilla... no, ihan kaikkea en voi viulublogiin fantasioida, mutta ainakin näen itseni asumassa mökissä/talossa meren/järvenrannalla. Ja soitan tai kuuntelen musiikkia joka yö. Se on lupaus. Ja juon aamukahvia portailla.
Aion palkata myös jonkun akustiikan mestarin a) valitsemaan b) asettelemaan kajarit mökkiini. Tosin mökki ei voi olla ihan pieni, koska tahdon mustan Yamahan flyygelin keskelle pirttiä.
Taidan haluta voittaa lotossa aika paljon ihmiseksi, joka ei missään tapauksessa haluaisi voittaa lotossa eikä siksi lottoa.
Viululupaukseni on pitänyt ja olen keskittynyt kahteen asiaan. Tämä tuottaa tulosta, kas tänään olin selvästi lähempänä sitä, että sormet pysyvät oikeilla paikoillaan eivätkä luistele/huitele/osoittele ympäri ilmansuuntia.
Ja sitten olen vedellyt jousta kannasta kärkeen ja puoleen väliin vapailla kielillä ja yrittänyt saada ääneen ja liikkeeseen tasaisuutta (eli kannassa kevennystä ja kärkeen enemmän painoa). Matkalla ollaan...
Olen myös kevätkengissäni vikuroinut pitkin lenkkipolkuja jalat soseeksi unohtamatta rääkätä myöskään viululihaksia eli sormia juoksennellessani. Siispä sormiharjoittelua ja -haroittelua on ilmoilla joenrannan polulla.
Seuraavaan tuntiin on nyt viikko, ihanaa. Ehdin vaikka oppia vielä jotain.
Ja uutisten loppukevennykseksi vielä miete, johon törmäsin:
"Jos maksat viuluniekalle, varmista että hän soittaa sinun lauluasi."
Eipä ole vielä pelkoa – kummastakaan.
torstai 31. maaliskuuta 2011
7. ja 8. viulutunti – ojasta lammikkoon
Nyt tuleekin pitkä tarina, räpiköintiä on tapahtunut.
Ensin vähän kieliasiaa: mitä hittoa tarkoittaa allikko? Miten sellaista sanaa, jonka merkitystä ei tiedä, voi tost'noinvaan käyttää! Ällöttävää kielellistä lorvailua.
Koska haluan boikotoida kyseistä minulle ällöä tuntematonta sanaa, selvitin Wikiwikistä sen merkityksen: lammikko (mikä yllätys!). Siis täten ilmoitan universumille, että ryhdyn allikko-vastaiseksi ihmiseksi ja riennän tulevaisuudessa ojasta lammikkoon. Allikossa lienee kaveri alligaattorikin, josta en ihan varmaan tykkäisi jos tapaisin. Lammigaattori sen sijaan kuulostaa ystävälliseltä pumpulta.
Voidaan myös huomata, että kevät on tullut ja moni asia tuntuu uudella tavalla jännältä. Jännän äärellä sijaitsee myös viulunsoitto ja etusormi. Siitä tuonnempana.
En kirjoittanut mitään tunnista nro 7, koska olen luvannut kirjoittaa joka blogimerkintään +asioita. Tuosta tunnista ei itkemälläkään pystynyt repimään edes ironista, kyynistä tahi kuivakkaa vitsiä.
Harkitsin vakavasti typerän viulunsoiton lopettamista viikon verran. Kovin tietoisesti en kyllä harkinnut. Fiksuna ja psykologiaankin perehtyneenä ihmisenä kieltäydyin ajattelemasta koko viulunsoittoa. Kypsä defenssimekaaninen toiminta on vahvuuteni.
Eilen kun kävelin töihin asia oli kohdattava (illalla oli odottamassa mietintään motivoiva viulutunti). Kohtaaminen tapahtui vähän ennen Valintatalon risteystä.
Ensimmäisenä päätin, etten anna periksi. Tämä päätös kirvoitti puolestaan ratkaisukeskeisen listan, jonka ylpeänä tähän raapustan:
1. Harjoittelun mitta
Valittelin tunnilla numero 7 opelle rajallista harjoitteluaikaa iltaisin. Ope neuvoi, että mieluummin vaikka joka päivä vartti kuin silloin tällöin tunti kaks. Siis: vähintään vartti per päivä, jos viulu on saatavilla.
3. Teknisiin seikkoihin paneutuminen
Vaikeuksia tuo diagnosoimaton päävamma, jonka nimi on "jollen ole paras, niin sitten toisiksparas". Tämä aiheuttaa pakkoliikkeitä sellaisten asioiden väistelemiseksi, joissa olen keskiverto tai vähän huono.
En juuri harrasta tai mittaa itseäni lajeissa, joissa en pärjää. Näitä ovat muiden joukossa yksinkertaista vaativampi ruoanlaitto, piirtäminen, monet urheilulajit, ehdottomasti tanssiminen, tietokoneen sisäosien tunnistaminen, kaukosäätimien käyttö, smalltalk sekä pyykinpeseminen.
Miten voin tätä vammaa vältellä viulunsoitossa?
Päättelin, että tarvitsen joka viikko onnistumisia, jotta motivaatio säilyy (jotta voin huijata aivojani, että olen ihan hyvä). Open kanssa yhteistuumin päätettiin keskittyä muutamaan tekniseen asiaan kerralla ja jätetään varsinaisten luritusten soittaminen tuonnemmaksi. Haluan olla ensin teknisesti taidokas, jotta voin sitten ryhtyä soittamaan Musiikkia.
4. Uusi leukatuki
Hain eilen Soitin Laineesta uuden leukatuen (josta on ollut tunnilla puhetta), joka on vähän keskemmällä viulua. Tänään tuntui aluksi hassulta soittaa, muttei missään tapauksessa huonommalta.
Seuraava viulutunti on kahden viikon päässä, ja siihen mennessä kaksi teknistä asiaa pitäisi saada haltuun:
– jousikäden asioita: painonvaihtelu niin että ääni soi koko ajan puhtaana, jousi pysyy kokoajan samassa pisteessä kielellä ja että jousi vaihtaa kivutta, pehmeästi ja sulavasti suuntaa.
– vasemman käden etusormen ja muiden sormien oikea asento ja lihasten vahvistaminen niin, että 4 sormea pysyvät tarpeeksi erillään ja oikeassa asennossa koukkumaisina + peukalo pysyy rentona ja vain tukee kaulalla. Eli etusormen on aika itsenäistyä.
Edistystäkin on tapahtunut, sillä jousikäden liike on jo luontevaa, rentoa ja automaattista. Sitkeä yhden asian harjoittelu talvilomalla kannatti!
Nyt kun suuntaan katseeni tulevaisuuteen, puiden välissä pilkottaa kesä ja jos oikein tarkasti katson voin nähdä itseni nuotiopaikalla soittelemassa Moskovan valoja. Hymy.
Vielä yksi paraviulullinen huomio: tänään eräs naapureista muutti pois.
Ensin vähän kieliasiaa: mitä hittoa tarkoittaa allikko? Miten sellaista sanaa, jonka merkitystä ei tiedä, voi tost'noinvaan käyttää! Ällöttävää kielellistä lorvailua.
Koska haluan boikotoida kyseistä minulle ällöä tuntematonta sanaa, selvitin Wikiwikistä sen merkityksen: lammikko (mikä yllätys!). Siis täten ilmoitan universumille, että ryhdyn allikko-vastaiseksi ihmiseksi ja riennän tulevaisuudessa ojasta lammikkoon. Allikossa lienee kaveri alligaattorikin, josta en ihan varmaan tykkäisi jos tapaisin. Lammigaattori sen sijaan kuulostaa ystävälliseltä pumpulta.
Voidaan myös huomata, että kevät on tullut ja moni asia tuntuu uudella tavalla jännältä. Jännän äärellä sijaitsee myös viulunsoitto ja etusormi. Siitä tuonnempana.
En kirjoittanut mitään tunnista nro 7, koska olen luvannut kirjoittaa joka blogimerkintään +asioita. Tuosta tunnista ei itkemälläkään pystynyt repimään edes ironista, kyynistä tahi kuivakkaa vitsiä.
Harkitsin vakavasti typerän viulunsoiton lopettamista viikon verran. Kovin tietoisesti en kyllä harkinnut. Fiksuna ja psykologiaankin perehtyneenä ihmisenä kieltäydyin ajattelemasta koko viulunsoittoa. Kypsä defenssimekaaninen toiminta on vahvuuteni.
Eilen kun kävelin töihin asia oli kohdattava (illalla oli odottamassa mietintään motivoiva viulutunti). Kohtaaminen tapahtui vähän ennen Valintatalon risteystä.
Ensimmäisenä päätin, etten anna periksi. Tämä päätös kirvoitti puolestaan ratkaisukeskeisen listan, jonka ylpeänä tähän raapustan:
1. Harjoittelun mitta
Valittelin tunnilla numero 7 opelle rajallista harjoitteluaikaa iltaisin. Ope neuvoi, että mieluummin vaikka joka päivä vartti kuin silloin tällöin tunti kaks. Siis: vähintään vartti per päivä, jos viulu on saatavilla.
2. Viulutuntien ajankohta ja mitta
Ehdotin opettajalle viulutuntien pitämistä vain joka toinen viikko tunnin mittaisina. Näin jää enemmän aikaa harjoitella (eikä stressaa aina alkuviikon pitkät työpäivät ennen keskiviikkoista soittotuntia).
3. Teknisiin seikkoihin paneutuminen
Vaikeuksia tuo diagnosoimaton päävamma, jonka nimi on "jollen ole paras, niin sitten toisiksparas". Tämä aiheuttaa pakkoliikkeitä sellaisten asioiden väistelemiseksi, joissa olen keskiverto tai vähän huono.
En juuri harrasta tai mittaa itseäni lajeissa, joissa en pärjää. Näitä ovat muiden joukossa yksinkertaista vaativampi ruoanlaitto, piirtäminen, monet urheilulajit, ehdottomasti tanssiminen, tietokoneen sisäosien tunnistaminen, kaukosäätimien käyttö, smalltalk sekä pyykinpeseminen.
Miten voin tätä vammaa vältellä viulunsoitossa?
Päättelin, että tarvitsen joka viikko onnistumisia, jotta motivaatio säilyy (jotta voin huijata aivojani, että olen ihan hyvä). Open kanssa yhteistuumin päätettiin keskittyä muutamaan tekniseen asiaan kerralla ja jätetään varsinaisten luritusten soittaminen tuonnemmaksi. Haluan olla ensin teknisesti taidokas, jotta voin sitten ryhtyä soittamaan Musiikkia.
4. Uusi leukatuki
Hain eilen Soitin Laineesta uuden leukatuen (josta on ollut tunnilla puhetta), joka on vähän keskemmällä viulua. Tänään tuntui aluksi hassulta soittaa, muttei missään tapauksessa huonommalta.
Seuraava viulutunti on kahden viikon päässä, ja siihen mennessä kaksi teknistä asiaa pitäisi saada haltuun:
– jousikäden asioita: painonvaihtelu niin että ääni soi koko ajan puhtaana, jousi pysyy kokoajan samassa pisteessä kielellä ja että jousi vaihtaa kivutta, pehmeästi ja sulavasti suuntaa.
– vasemman käden etusormen ja muiden sormien oikea asento ja lihasten vahvistaminen niin, että 4 sormea pysyvät tarpeeksi erillään ja oikeassa asennossa koukkumaisina + peukalo pysyy rentona ja vain tukee kaulalla. Eli etusormen on aika itsenäistyä.
Edistystäkin on tapahtunut, sillä jousikäden liike on jo luontevaa, rentoa ja automaattista. Sitkeä yhden asian harjoittelu talvilomalla kannatti!
Nyt kun suuntaan katseeni tulevaisuuteen, puiden välissä pilkottaa kesä ja jos oikein tarkasti katson voin nähdä itseni nuotiopaikalla soittelemassa Moskovan valoja. Hymy.
Vielä yksi paraviulullinen huomio: tänään eräs naapureista muutti pois.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Välitunnilla lomailua rantasaunassa
Olisipa kiva kirjoittaa, että soitin lomallani joka päivä. Korvat heiluu.
Puitteet soitteluun olivat loistavat.
Aloitin viululliset fiilikset jo ennen perillepääsyä. Sain hitleröidä Kajaanista eteenpäin matkamusiikin, siispä kuunneltiin vartavasten mukaani polttamaa Kuusiston Sibbelevyä höystettynä Finlandialla (noloa, etten muista minkä orkan versio). Oli todellakin supisuomalainen olo ajella talvikeväisissä maisemissa Kainuun metsiin sinfoniaorkesterin säestyksellä.
Loma meni nopeasti. Ehkä puolet siitä, mitä oltiin suunniteltu, ehdittiin toimittaa. Nukuttiin, kokkailtiin+syötiin hyvin ja saunottiin joka päivä, hiihdeltiin, moottorikelkkailtiin, laskettiin mäkeä, juotiin drinkkejä (mm. Bloody Marya kera sellerin), vietettiin aikaa nuotiolla ja laavulla, katseltiin leffaa ja Pasilaa, soiteltiin kitaroita, nokkahuilua ja huuliharppua, pelattiin Wiitä, laulettiin, luettiin... ja nukuttiin. Mainitsinko jo nukkumisen? Se ON ihanaa.
Tähän nähden nappasin kunnioitettavan monta kertaa jossakin kohtaa päivää viulukotelon tuvan penkiltä ja luistelin vaaleanpunaisilla Reinoillani isolta mökiltä rantasaunalle.
Saunamökin pukuhuoneessa oli kokovartalopeili, vallan hyvä siis tarkoitukseeni* eli jousikäden treeniin. Keskityin koko viikon kahteen asiaan: jousikäden asentoon ja viritysmittarin tarkkailuun G-duurin varrella. En juurikaan muuta soitellut. Pidin paljon taukoja, eli heti jos alkoi sujumattomuus turhauttaa. Kannoin puita saunalle. Keräilin edellisen illan jälkiä. Venyttelin.
Välillä takkahuoneessa ja pukkarissa oli lämmin, patterit olivat liian kovalla. Silloin soittelin ovi auki katsellen aurinkoiselle järvenjäälle. Lähimpään naapuriin oli matkaa pari kilometriä. Täällä matkaa naapuriin on ihan kämpän keskipisteestäkin vain pari metriä. Mikä kylläkin on monta sataa senttiä ja monta tuhatta milliä... ottaisin mieluummin ne kilometrit.
Soittoasennon kanssa on vielä tekemistä. Tarkkailin myös peilin avulla ryhtiä ja niskaa. Lomanko syy, mutta en saanut niskaakaan kipeäksi, vaikka oli vieläpä vieras tyyny. Niska on nyt kohtuukunnossa, saa nähdä, kuinka kauan tällä työpäivän mitalla.
Yksi asento-ongelma liittyy siihen, etten oikein yllä jousenkärjellä varsinkaan G-kieleen. Tuntuu kuin kurkoittelisin vähintään tuonpuoleiseen, enkä siltikään yllä, jollen kisko viulua eri suuntaan. En tajua... onneksi huomenna on soittotunti.
Asiasta kukkasiin, siis Euroviisuihin, joihin on enää pari kuukautta. Opettelin varta vasten soittamaan kisojen tunnarin viululla. Jopa siskoni tunnisti (hämmästyksekseen) lurituksen (istuessaan nuotiopaikalla minttukaakaokuppinsa kanssa). En tiedä, miten hänen hämmästyksensä pitäisi tulkita, joten en tulkitse.
Taas on hoppua ja aika harjoitteluun on kiven alla. Ja kiven alla olevan ajan alla piilee puolestaan soittotaito ja tulevaisuuden kaunis viulumusiikki. Harmillista siis, sillä tänäänkin oikein innostuin soittamisesta, on palkitsevaa, kun osun jo aika hyvin oikeisiin säveliin.
V niin kuin viulu. V niin kuin viikonloppu. Odotan sitä siis. Eipä tarvitse silloin miettiä naapureita. Täällä seinän takaa rupeaa aina kuulumaan ihmerapinaa jo viritysvaiheessa.
Etsivät varmaan korvatulppia. Tai kiinnittävät narua kattoon...
* Kokovartalopeili oli jännässä paikassa – suoraan saunastatulijaa vastassa.
Vilvoittelijan oli väkisinkin tiirattava lomakilojen kertymistä, ja pukuhuoneen
kirkas kattovalo kruunasi kokemuksen. Että onneksi pian on the Lenkkikelit.
Puitteet soitteluun olivat loistavat.
Aloitin viululliset fiilikset jo ennen perillepääsyä. Sain hitleröidä Kajaanista eteenpäin matkamusiikin, siispä kuunneltiin vartavasten mukaani polttamaa Kuusiston Sibbelevyä höystettynä Finlandialla (noloa, etten muista minkä orkan versio). Oli todellakin supisuomalainen olo ajella talvikeväisissä maisemissa Kainuun metsiin sinfoniaorkesterin säestyksellä.
Loma meni nopeasti. Ehkä puolet siitä, mitä oltiin suunniteltu, ehdittiin toimittaa. Nukuttiin, kokkailtiin+syötiin hyvin ja saunottiin joka päivä, hiihdeltiin, moottorikelkkailtiin, laskettiin mäkeä, juotiin drinkkejä (mm. Bloody Marya kera sellerin), vietettiin aikaa nuotiolla ja laavulla, katseltiin leffaa ja Pasilaa, soiteltiin kitaroita, nokkahuilua ja huuliharppua, pelattiin Wiitä, laulettiin, luettiin... ja nukuttiin. Mainitsinko jo nukkumisen? Se ON ihanaa.
Tähän nähden nappasin kunnioitettavan monta kertaa jossakin kohtaa päivää viulukotelon tuvan penkiltä ja luistelin vaaleanpunaisilla Reinoillani isolta mökiltä rantasaunalle.
Saunamökin pukuhuoneessa oli kokovartalopeili, vallan hyvä siis tarkoitukseeni* eli jousikäden treeniin. Keskityin koko viikon kahteen asiaan: jousikäden asentoon ja viritysmittarin tarkkailuun G-duurin varrella. En juurikaan muuta soitellut. Pidin paljon taukoja, eli heti jos alkoi sujumattomuus turhauttaa. Kannoin puita saunalle. Keräilin edellisen illan jälkiä. Venyttelin.
Välillä takkahuoneessa ja pukkarissa oli lämmin, patterit olivat liian kovalla. Silloin soittelin ovi auki katsellen aurinkoiselle järvenjäälle. Lähimpään naapuriin oli matkaa pari kilometriä. Täällä matkaa naapuriin on ihan kämpän keskipisteestäkin vain pari metriä. Mikä kylläkin on monta sataa senttiä ja monta tuhatta milliä... ottaisin mieluummin ne kilometrit.
Soittoasennon kanssa on vielä tekemistä. Tarkkailin myös peilin avulla ryhtiä ja niskaa. Lomanko syy, mutta en saanut niskaakaan kipeäksi, vaikka oli vieläpä vieras tyyny. Niska on nyt kohtuukunnossa, saa nähdä, kuinka kauan tällä työpäivän mitalla.
Yksi asento-ongelma liittyy siihen, etten oikein yllä jousenkärjellä varsinkaan G-kieleen. Tuntuu kuin kurkoittelisin vähintään tuonpuoleiseen, enkä siltikään yllä, jollen kisko viulua eri suuntaan. En tajua... onneksi huomenna on soittotunti.
Asiasta kukkasiin, siis Euroviisuihin, joihin on enää pari kuukautta. Opettelin varta vasten soittamaan kisojen tunnarin viululla. Jopa siskoni tunnisti (hämmästyksekseen) lurituksen (istuessaan nuotiopaikalla minttukaakaokuppinsa kanssa). En tiedä, miten hänen hämmästyksensä pitäisi tulkita, joten en tulkitse.
Taas on hoppua ja aika harjoitteluun on kiven alla. Ja kiven alla olevan ajan alla piilee puolestaan soittotaito ja tulevaisuuden kaunis viulumusiikki. Harmillista siis, sillä tänäänkin oikein innostuin soittamisesta, on palkitsevaa, kun osun jo aika hyvin oikeisiin säveliin.
V niin kuin viulu. V niin kuin viikonloppu. Odotan sitä siis. Eipä tarvitse silloin miettiä naapureita. Täällä seinän takaa rupeaa aina kuulumaan ihmerapinaa jo viritysvaiheessa.
Etsivät varmaan korvatulppia. Tai kiinnittävät narua kattoon...
* Kokovartalopeili oli jännässä paikassa – suoraan saunastatulijaa vastassa.
Vilvoittelijan oli väkisinkin tiirattava lomakilojen kertymistä, ja pukuhuoneen
kirkas kattovalo kruunasi kokemuksen. Että onneksi pian on the Lenkkikelit.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
6. viulutunti, jousi vinoutuu lomafiiliksissä
Maanantai-ilta. Kolme yötä jouluun on, tässä tapauksessa talvilomaan.
Istun sohvalla mukavasti jalat sylissä, jauhelihakeitto kiehuu levyllä eikä tänään enää ehdi olla kiire. Aikomuksena ei ole tänään(kään) urheilla, joten venyn mukavissa kotivaatteissa, collegehousuissa, ABBA-T-paidassa ja villasukissa. Luksusta.
On loistava väli bloggailla, koska tietääkseni en voi tehdä mitään hyödyllisempää, koska keitto kiehuu levyllä. Keiton tulisi aina kiehua levyllä, jos minun olemiseni sen vaatii. Vastenmielisen kokkailun suola.
Viuluun tai sinnepäin. Erityismaininnan ansaitsee se, että tänään oli elämäni ensimmäinen maanantaille osunut soittotunti. Olen tästä satavarma, koska nuorena kuoroharkat oli aina maanantaisin, joten maha oli kipeä eri päivänä. Kuoron takia ei koskaan maha oireillut.
Sen sijaan opin kuoroharkoissa tosi hyväksi prosenttilaskuissa ja murtoluvuissa. Harkat kestivät kaksi tuntia ja seinällä oli kello, jonka lohkoin sektoreihin. Kun oli pidetty äänenavaus, oli kulunut jo 1/4 kuorosta, 25 %. Joskus pidettiin äänenavaus lyhyempänä: 5/24, melkein 21 %. Olin aika hyvä tässä. Olin kyllä ihan hyvä laulajakin. Se vähän kaduttaa, että jätin kesken.
Takaisin asiaan, eli nuoruuden soittotunteihin.
Minä ja huilistikaverini pohdimme aikoinaan, miksi maha menee aina sekaisin konservatorion käytävällä. Ainoa järkevältä tuntuva vaihtoehto oli laitoksessa käytettävä lattianpesuaine, jolle olimme ilmeisesti yliherkkiä. Kummankin soittotunnit olivat käytävän varrella kakkoskerroksessa. Kuinka usein pitikään palata takaisin alas vessaan, vasta kun oli edennyt muutaman metrin kakofonista käytävää.
Hyi, mitä muistoja! Olisi pitänyt harjoitella enemmän, allergia olisi voinut helpottaa.
Tänään soitin tunnilla pyyhe olalla ja viritysmittari nuottitelineellä. Ja jousi päin honkia ja mäntyjä ja eivätkö ne ole sama asia, petäjäkin. Aivan vinksallaan suhteessa tallaan.
Onneksi käytiin tämä asia nyt uudestaan läpi, luulen, että edes teoriassa se on hanskassa. Odotan, että pääsen treenaamaan huomenna. Syytä onkin ehtiä, koska ylihuomenna on taas tunti.
Torstaina alkaa pitkä tauko, mutta ei toki soittamisesta. Lomalomaloma kaukana lähimmästä naapurista järvenrannalla Kainuussa, viikko täysin itse valitussa seurassa. Mitä ylellisyyttä! Ja minä viuluineni voin vetäytyä rantasaunatupaan ja siellä omaan ylhäiseen rauhaani vinguttelemaan. Samalla voin sytytellä tulet takkaan ja saunaan, ei hullumpaa. Ehkä jopa hiukan romanttista.
...katselen ruutuikkunasta kaukaisuuteen järvelle takkatulen rätinässä viulua soitellen. Nimittäin G-duuriasteikkoa. Kai sitä on romantiikkaa siinäkin.
Kolme yötä...
ps. Harjoittelin eilen korkeinta kieltä (E) vanhempien yläkerrassa. Todella haastavaa. Kahvipöytään kävi alhaalta kutsu: "jätä se kissa rauhaan ja tule kahville". Turha tästä olisi nokkiinsa ottaa, enkä ottanutkaan. Olen vakuuttunut, ettei kukaan kissa kuolemaa tehdessäänkään voisi synnyttää yhtä kamalia ääniä.
Istun sohvalla mukavasti jalat sylissä, jauhelihakeitto kiehuu levyllä eikä tänään enää ehdi olla kiire. Aikomuksena ei ole tänään(kään) urheilla, joten venyn mukavissa kotivaatteissa, collegehousuissa, ABBA-T-paidassa ja villasukissa. Luksusta.
On loistava väli bloggailla, koska tietääkseni en voi tehdä mitään hyödyllisempää, koska keitto kiehuu levyllä. Keiton tulisi aina kiehua levyllä, jos minun olemiseni sen vaatii. Vastenmielisen kokkailun suola.
Viuluun tai sinnepäin. Erityismaininnan ansaitsee se, että tänään oli elämäni ensimmäinen maanantaille osunut soittotunti. Olen tästä satavarma, koska nuorena kuoroharkat oli aina maanantaisin, joten maha oli kipeä eri päivänä. Kuoron takia ei koskaan maha oireillut.
Sen sijaan opin kuoroharkoissa tosi hyväksi prosenttilaskuissa ja murtoluvuissa. Harkat kestivät kaksi tuntia ja seinällä oli kello, jonka lohkoin sektoreihin. Kun oli pidetty äänenavaus, oli kulunut jo 1/4 kuorosta, 25 %. Joskus pidettiin äänenavaus lyhyempänä: 5/24, melkein 21 %. Olin aika hyvä tässä. Olin kyllä ihan hyvä laulajakin. Se vähän kaduttaa, että jätin kesken.
Takaisin asiaan, eli nuoruuden soittotunteihin.
Minä ja huilistikaverini pohdimme aikoinaan, miksi maha menee aina sekaisin konservatorion käytävällä. Ainoa järkevältä tuntuva vaihtoehto oli laitoksessa käytettävä lattianpesuaine, jolle olimme ilmeisesti yliherkkiä. Kummankin soittotunnit olivat käytävän varrella kakkoskerroksessa. Kuinka usein pitikään palata takaisin alas vessaan, vasta kun oli edennyt muutaman metrin kakofonista käytävää.
Hyi, mitä muistoja! Olisi pitänyt harjoitella enemmän, allergia olisi voinut helpottaa.
Tänään soitin tunnilla pyyhe olalla ja viritysmittari nuottitelineellä. Ja jousi päin honkia ja mäntyjä ja eivätkö ne ole sama asia, petäjäkin. Aivan vinksallaan suhteessa tallaan.
Onneksi käytiin tämä asia nyt uudestaan läpi, luulen, että edes teoriassa se on hanskassa. Odotan, että pääsen treenaamaan huomenna. Syytä onkin ehtiä, koska ylihuomenna on taas tunti.
Torstaina alkaa pitkä tauko, mutta ei toki soittamisesta. Lomalomaloma kaukana lähimmästä naapurista järvenrannalla Kainuussa, viikko täysin itse valitussa seurassa. Mitä ylellisyyttä! Ja minä viuluineni voin vetäytyä rantasaunatupaan ja siellä omaan ylhäiseen rauhaani vinguttelemaan. Samalla voin sytytellä tulet takkaan ja saunaan, ei hullumpaa. Ehkä jopa hiukan romanttista.
...katselen ruutuikkunasta kaukaisuuteen järvelle takkatulen rätinässä viulua soitellen. Nimittäin G-duuriasteikkoa. Kai sitä on romantiikkaa siinäkin.
Kolme yötä...
ps. Harjoittelin eilen korkeinta kieltä (E) vanhempien yläkerrassa. Todella haastavaa. Kahvipöytään kävi alhaalta kutsu: "jätä se kissa rauhaan ja tule kahville". Turha tästä olisi nokkiinsa ottaa, enkä ottanutkaan. Olen vakuuttunut, ettei kukaan kissa kuolemaa tehdessäänkään voisi synnyttää yhtä kamalia ääniä.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Välitunnilla pyyhkeitä ja yleistä typeryyttä
Kun mikään ei auta, pitää heittää pyyhe kehään.
Tämä älytön jännitys ja kipu ja alkanut naksunta niskan vasemmalla syrjällä (kun taivutan päätä oikealle) ei voi kuulua asiaan. Piste.
Lopullisesti minut on vakuuttanut Nikita ja muut viulistit, joilla ei ole tarvetta venytellä soiton lomassa joka kolmas minuutti. Tämän hokaaminen vei minulta pari kuukautta.
Ja minä kun pidän itseäni fiksuna.
Tajusin tänään myös kannattelevani jatkuvasti vasemman käden kämmenosalla viulua (ilmankos on hankala saada sormia toimimaan). Muuten soitin tuntuu valahtavan eteenpäin. En koskaan voi soittaa vibratoa, jos tämä on soittoasentoni.
Juu, olen säätänyt olkatukea ylösalas, ilman tulosta. Se on edestä lähes ääriasennossa ylhäällä. Olen tarkastellut lapaluita ja ryhtiä peilin edessä, mutta sekään ei auta.
No niin, otin viulun ja tervehdin jälleen peiliä. Kaksi huomiota.
Ensinnäkin ripsarit on vähän levinnyt.
Toiseksi, olen aikamoinen keppakaula. Laitoin viulun olalle hartiat rentona, ilman että yritin hakea soittoasentoa. Kas... nämä naurettavat hartiat (voiko niitä edes kutsua tuolla sanalla) ovat sekä a) olemattomat että b) himputin kaukana leuasta. Viulun ja leuan väliin jää monta senttiä.
Kun mikään ei auta, let's google. Ja sieltähän niitä satoi, neuvoja. Ja yksi pyyhe.
Tällä hetkellä viulukotelossa asustavat sopuisasti:
päävuokralainen viulu, hänen siippansa jousi, heidät yhdessä soimaan saava hartsi sekä alivuokralaiset sordiino, paistinlasta, sideharso, viritysmittari (josta pari sanaa myöhemmin) sekä pyyhe. Pyyhkeen kun taittelee olkatuen alle, niin johan toimii (ja puskuroi myös allergiaa).
Koin lähes taivaan kun hetken kokeilin soittaa pyyhkeen kera. Ei satu! (mikä on emävale, sillä sattuu nykyään kroonisesti kaikki oleminen ja eläminen).
Tämän hokaamiseenkin meni pari kuukautta. Voi minua älykköä.
No, entäpä sitten viritysmittari. Huoh, jos jo on käynyt selväksi, että olen aika mäntti, niin miksi suotta todistella muuta.
Muistin viime viikonloppuna, että jajuuniin, minullahan on viritysmittari. Siis sellainen, joka kertoo
a) onko soitin vireessä (vähänkö paljon helpompi virittää viulu sen avulla...)
b) soiko kulloinkin soitettava ääni oikeassa vireessä (hei, joku kertoo, jos vingun väärin!)
Viritysmittari on vielä niin avulias, että se havainnollisesti vilkuttelee äänen reunoilla punaisia lamppuja, siis no, aika usein. Kun taas osun lähemmäksi kohdetta eli oikeaa sävelkorkeutta, mittari palkitsee minut näyttämällä keltaista/vihreää valoa. Voi ihana mittari!
Että olishan sen voinut kaivaa esiin heti alkuun.
Aikoinaan tuo mittari on hankittu (joskus 1990-luvun alkupuolella) fonitunnille, se oli pakollinen kapine open mielestä. Ja koska kaikkia aina kiinnostaa hinta (tai minua ainakin), niin silloin se maksoi muistaakseni 400 mk, siis paljon.
Mittarin hankinnasta käytiin pitkä keskustelu vanhempien kanssa, jotka sen siis maksoivat. Oltiin juuri hankittu minulle viiden tonnin foni (Yanagisawa) ja siihen uusi suukappale. Fonista minä muuten maksoin puolet, mutta edelleen(!) perheessäni elää perätön väite, että maksoin vain 40 % ostohinnasta.
Meillä oli tapana tehdä aina kaikista isoista hankinnoista ja veloista viralliset kirjalliset sopimukset. Ja vähän pienimmistäkin.
Mutta tottakai juuri tuo dokumentti on hukkunut, vaikka kaikki muut lappuset, joissa uhkaan mm. karata kotoa, ovat tallessa. Olen aikoinaan anonut myös lupaa päästä NKOTB:n keikalle kirjallisesti. Sekin lappu on tallessa. En päässyt. En muista sainko kieltävän päätöksen anomukseeni suullisesti vai kirjallisesti. Muistan vain traumat. Ihan kaikki muut pääsivät.
Ah, nyt on lopetettava muistelot, imuri kutsuu.
Summa summarum:
Oivalluksia täynnä on lapsosen tie, vaik ihana tyhmyys paikoin kivikkoon vie.
Tämä älytön jännitys ja kipu ja alkanut naksunta niskan vasemmalla syrjällä (kun taivutan päätä oikealle) ei voi kuulua asiaan. Piste.
Lopullisesti minut on vakuuttanut Nikita ja muut viulistit, joilla ei ole tarvetta venytellä soiton lomassa joka kolmas minuutti. Tämän hokaaminen vei minulta pari kuukautta.
Ja minä kun pidän itseäni fiksuna.
Tajusin tänään myös kannattelevani jatkuvasti vasemman käden kämmenosalla viulua (ilmankos on hankala saada sormia toimimaan). Muuten soitin tuntuu valahtavan eteenpäin. En koskaan voi soittaa vibratoa, jos tämä on soittoasentoni.
Juu, olen säätänyt olkatukea ylösalas, ilman tulosta. Se on edestä lähes ääriasennossa ylhäällä. Olen tarkastellut lapaluita ja ryhtiä peilin edessä, mutta sekään ei auta.
No niin, otin viulun ja tervehdin jälleen peiliä. Kaksi huomiota.
Ensinnäkin ripsarit on vähän levinnyt.
Toiseksi, olen aikamoinen keppakaula. Laitoin viulun olalle hartiat rentona, ilman että yritin hakea soittoasentoa. Kas... nämä naurettavat hartiat (voiko niitä edes kutsua tuolla sanalla) ovat sekä a) olemattomat että b) himputin kaukana leuasta. Viulun ja leuan väliin jää monta senttiä.
Kun mikään ei auta, let's google. Ja sieltähän niitä satoi, neuvoja. Ja yksi pyyhe.
Tällä hetkellä viulukotelossa asustavat sopuisasti:
päävuokralainen viulu, hänen siippansa jousi, heidät yhdessä soimaan saava hartsi sekä alivuokralaiset sordiino, paistinlasta, sideharso, viritysmittari (josta pari sanaa myöhemmin) sekä pyyhe. Pyyhkeen kun taittelee olkatuen alle, niin johan toimii (ja puskuroi myös allergiaa).
Koin lähes taivaan kun hetken kokeilin soittaa pyyhkeen kera. Ei satu! (mikä on emävale, sillä sattuu nykyään kroonisesti kaikki oleminen ja eläminen).
Tämän hokaamiseenkin meni pari kuukautta. Voi minua älykköä.
No, entäpä sitten viritysmittari. Huoh, jos jo on käynyt selväksi, että olen aika mäntti, niin miksi suotta todistella muuta.
Muistin viime viikonloppuna, että jajuuniin, minullahan on viritysmittari. Siis sellainen, joka kertoo
a) onko soitin vireessä (vähänkö paljon helpompi virittää viulu sen avulla...)
b) soiko kulloinkin soitettava ääni oikeassa vireessä (hei, joku kertoo, jos vingun väärin!)
Viritysmittari on vielä niin avulias, että se havainnollisesti vilkuttelee äänen reunoilla punaisia lamppuja, siis no, aika usein. Kun taas osun lähemmäksi kohdetta eli oikeaa sävelkorkeutta, mittari palkitsee minut näyttämällä keltaista/vihreää valoa. Voi ihana mittari!
Että olishan sen voinut kaivaa esiin heti alkuun.
Aikoinaan tuo mittari on hankittu (joskus 1990-luvun alkupuolella) fonitunnille, se oli pakollinen kapine open mielestä. Ja koska kaikkia aina kiinnostaa hinta (tai minua ainakin), niin silloin se maksoi muistaakseni 400 mk, siis paljon.
Mittarin hankinnasta käytiin pitkä keskustelu vanhempien kanssa, jotka sen siis maksoivat. Oltiin juuri hankittu minulle viiden tonnin foni (Yanagisawa) ja siihen uusi suukappale. Fonista minä muuten maksoin puolet, mutta edelleen(!) perheessäni elää perätön väite, että maksoin vain 40 % ostohinnasta.
Meillä oli tapana tehdä aina kaikista isoista hankinnoista ja veloista viralliset kirjalliset sopimukset. Ja vähän pienimmistäkin.
Mutta tottakai juuri tuo dokumentti on hukkunut, vaikka kaikki muut lappuset, joissa uhkaan mm. karata kotoa, ovat tallessa. Olen aikoinaan anonut myös lupaa päästä NKOTB:n keikalle kirjallisesti. Sekin lappu on tallessa. En päässyt. En muista sainko kieltävän päätöksen anomukseeni suullisesti vai kirjallisesti. Muistan vain traumat. Ihan kaikki muut pääsivät.
Ah, nyt on lopetettava muistelot, imuri kutsuu.
Summa summarum:
Oivalluksia täynnä on lapsosen tie, vaik ihana tyhmyys paikoin kivikkoon vie.
perjantai 25. helmikuuta 2011
5. viulutunti ja asennon etsintää
Aikakoneella voi siirtää ainakin viulutunteja toisen viereen. Siis tuplatunti.
Avauduin heti tunnin alkuun niskaongelmista, joista syytän jo oikeutetusti hiukan viulua. Sain jumppaohjeita ja tsekattiin asentoa. Viulua edemmäs, kyllä se siitä.
Valitin myös inhaa ääntä legatoharjoituksissa. Ope kokeili viulua ja totesi, että osin "särisevä" ääni tuleekin viulusta. IHANAA!
Ehkä myös hiukan skitsofreenistä? Haluanko, että viulu on huono vai että minä olen huono... ehdottomasti valitsen viulun. Rahalla saa uuden, open mukaan kymppitonnilla varsin hyvän. Rahahan on ongelma vain silloin kun sitä ei ole. Raha on ongelma.
Soitan yksin mielestäni paljon paremmin kuin soittotunnilla. Tai luulen niin. Tai tieto lisää tuskaa, kuten jo kantapäätkin ovat kertoneet.
Kateellisena kuuntelin, kun opettaja soitteli malliksi pari harjoitusbiisiä ja D-asteikkoa kera vibran. Haa, en osaa sitä yhtään, vaikka olenkin salaa yrittänyt. Sain aikaan viulun mittaisen vibran, joka heilutti koko kroppaa. Kuin häntä koiraa.
Vielä ei kannata yrittää. Piste. Harmillista!
Tänäänkään en ehtinyt harjoitella, vasta kasin jälkeen palauduin töistä. Säälin naapureita, siksi klo 20 on ihan viimeinen takaraja leikkiä kissan kuolemaa. Huomenna alkaa viikonloppu ja pääsen leikkimään taas suurta artistia – onni!
Ei saisi päästää itseään tilaan, jossa arkipäivinä työn ja unen välissä on niin ohut kaistale elämää, ettei edes hammaslanka mahdu väliin. Valitan siitä kuitenkin jossakin toisessa foorumissa.
Asiaan: on mukavaa, että tiedän jo paljon enemmän viulunsoittamisesta. Kuin olisin päässyt johonkin salaseuraan, jonka riveistä osaan katsella muiden soittoakin ihan eri vinkkelistä. Esimerkiksi Nikitaa (hiukan rakastunut)!
Eli matkalla kohti vibratoa: täältä tullaan, hitaasti mutta taatusti epävarmasti.
Avauduin heti tunnin alkuun niskaongelmista, joista syytän jo oikeutetusti hiukan viulua. Sain jumppaohjeita ja tsekattiin asentoa. Viulua edemmäs, kyllä se siitä.
Valitin myös inhaa ääntä legatoharjoituksissa. Ope kokeili viulua ja totesi, että osin "särisevä" ääni tuleekin viulusta. IHANAA!
Ehkä myös hiukan skitsofreenistä? Haluanko, että viulu on huono vai että minä olen huono... ehdottomasti valitsen viulun. Rahalla saa uuden, open mukaan kymppitonnilla varsin hyvän. Rahahan on ongelma vain silloin kun sitä ei ole. Raha on ongelma.
Soitan yksin mielestäni paljon paremmin kuin soittotunnilla. Tai luulen niin. Tai tieto lisää tuskaa, kuten jo kantapäätkin ovat kertoneet.
Kateellisena kuuntelin, kun opettaja soitteli malliksi pari harjoitusbiisiä ja D-asteikkoa kera vibran. Haa, en osaa sitä yhtään, vaikka olenkin salaa yrittänyt. Sain aikaan viulun mittaisen vibran, joka heilutti koko kroppaa. Kuin häntä koiraa.
Vielä ei kannata yrittää. Piste. Harmillista!
Tänäänkään en ehtinyt harjoitella, vasta kasin jälkeen palauduin töistä. Säälin naapureita, siksi klo 20 on ihan viimeinen takaraja leikkiä kissan kuolemaa. Huomenna alkaa viikonloppu ja pääsen leikkimään taas suurta artistia – onni!
Ei saisi päästää itseään tilaan, jossa arkipäivinä työn ja unen välissä on niin ohut kaistale elämää, ettei edes hammaslanka mahdu väliin. Valitan siitä kuitenkin jossakin toisessa foorumissa.
Asiaan: on mukavaa, että tiedän jo paljon enemmän viulunsoittamisesta. Kuin olisin päässyt johonkin salaseuraan, jonka riveistä osaan katsella muiden soittoakin ihan eri vinkkelistä. Esimerkiksi Nikitaa (hiukan rakastunut)!
Eli matkalla kohti vibratoa: täältä tullaan, hitaasti mutta taatusti epävarmasti.
tiistai 15. helmikuuta 2011
Välitunnilla pakkasta, allergiaa ja vireongelma
Kun kesällä kerran yönä eräänä en saa nukuttua ja kylven hiessäni sulosti ja naisellisesti linnunlaulun kantautuessa kirpsakkana korviin.. kun sillä nimenomaisella hetkellä läpiyönlaulaja pääsisi hengestään jos osaisin lentää ja saisin sen kiinni.. kun tahtoisin huputtaa auringon.
Siis silloin kun en kesältä saa nukuttua ollenkaan,
silloin pakotan itseni lukemaan seuraavaa:
Lue tämä kesällä, kun et saa nukuttua
– Viulunsoiton harjoitteluaika lyhenee talvella, sormenpäät eivät sula millään.
– Viulun roudaaminen on varsin tukalaa, kun koko arsenaali komerosta kahta villatakkia myöten on punksattu takin alle. Ja hetken päästä tulee tukala hiki. Eli tukalaa tuplaten.
– Linnunlaulu on kuitenkin kaunista tai ylipäätään kaikki äänet, jotka kuulet silloin, kun päässä ei ole äänenvaimentimena villapipoa tai karvalakkia eikä jäätyneiden varpaiden alla natiseva lumi natise peittäen kaikkia elämästä kertovia ääniä alleen.
– Vilustuminen ja paleleminen aiheuttaa useita sairauksia, joista yleisin on ketutus. Se taas oireilee niin, että mikään ei suju eikä varsinkaan soitto.
Tänään oli viimeinen aikataulullinen väli soittaa ennen torstaista soittotuntia.
Siis yritin. Ja pidin taukoa ja yritin uudestaan. Ei se suju. Ei ole sujunut kertaakaan viimekertaisen hehkutuksen jälkeen. Sen siitä saa kun suomalainen sortuu itsekehun syntiin.
Legato ei toimi. En löydä oikeita ääniä, varmasti oikeaa virettä, epäilen joka ääntä milloin ylä- milloin alavireeestä. Olen aika näppärä likka jo käyttämään jousen muovipuolta koskettimien paineluun, vertailen soittamiani ääniä jatkuvasti koskettimiin. Epävarmuus kasvaa koko ajan. Olenko menettänyt sävelkorvani?
En osaa käyttää jousta, saan aikaan kamalia raapivia kissanääniä, kun yritän soittaa kolmen sävelen legatoa. En pääse eroon alku-rääkäisystä, vaan se jatkuu koko jousen mitan. Sanoin äidilleni lauantaina, että jousi lienee rikki, kun en saa soittoa toimimaan. Hän oli kannustava (= äiti) eikä epäillyt lainkaan (ainakaan ääneen) vian löytyvän mahdollisesti soittajasta. En minäkään (epäillyt ääneen).
En löydä viululle hyvää asentoa, kipeytyy vasemman lapaluun seutu.
Lopetin puolen tunnin jälkeen.
Mietin naapureita ja heidän elämäänsä. Heidän ketutustaan. Ehkä hekin ovat aivan jäässä ja alavireessä, ja siihen päälle joutuvat kärsimään tuota viulun kiljuttamistani. Kävi sääliksi. Kävelen hiipien loppuillan ja kirjoitan tätäkin pehmein sormin. Siitäkin syystä, että vasemman käden sormenpäissä on lievät rakot soittamisesta.
Joskus vain on viisaampaa lopettaa, vakuuttelen itselleni. Viikonloppuna soitin paljon enemmän, tuloksena oli siltikin vain harmistus.
Olen aikamoisessa alavireessä, minut itseni kannattaisi virittää suosiolla puolisävelaskelta alemmas, jotta voisin edes vähän soida. Transponoidun. Vähän piristi ajatus. Jos minua joku vääntäisi absoluuttisesti oikeaan vireeseen tänään, katkeaisin. Vietän illan ihan mielelläni yksin.
Sokeritoukkana viulukotelon pohjalla oli odotellut myös allergia, jonka diagnosoin viime viikolla. En aluksi kiinnittänyt huomiota punotukseen solisluun tienoolla, mutta kutiseviin nyppyihin oli vähän pakko. Olen allerginen leukatuen metalliosalle. "Olen allerginen viululleni!", huudahdan liioitellen. Jotenkin nyt sopii fiilikseen teatraalisuus.
Lyhyt lukion kemiakin riitti siihen, että diagnoosi löytyi heti: nikkeli. Googletin ja löysin englanninkielisiä kohtalotovereita. Nikkeli on muuten englanniksi nickel. Joku olisi voinut sen päätelläkin.
Vastedes soittelen taiteilijahuivi kaulassa. Se ei tietysti haittaa, suuri artisti kun olen, pah.
Nyt siirryn mikron luokse tekemään myöhäistä illallista. Syön suruuni intialaista. Pakasteversiota tietysti – ei tällä vireellä kokkailla kahviakaan.
Olen päättänyt, että on oltava joka blogimerkinnässä positiivista(kin) asiaa, muuten en tänne kirjoittele. Pidän kiinni periaatteistani, joten varoitus, seuraa tarinan positiivinen osuus:
Ostin lipun kesäkuulle Sinfonia Lahden konserttiin. Elina Vähälä sooloilee ja Okko Kamu komentelee. Ei huono, sillä soittolistalla on mm. tuo mainio Sibben viulukonsertto d-mollissa!
(vinkki: Sibben biisin eli opuksen nro on 47, vähän kuten herra 47, siis helppo muistaa ja sopivassa välissä tehdä vaikutus. En kyllä keksi keneen.)
Että onpahan jotakin odotettavaa kesäkuulle! Muuten en kesää niinkään odottele. Paitsi alati. Ei, ei alasti, kirjoitin alati.
Vaikka jaa, miksei? Sanotaan siis näin: odotan kesää alati. Joskus myös alasti ja varsinkin silloin, koska talvella nakuna paleltaa.
Varsin vitsikästä.
Siis silloin kun en kesältä saa nukuttua ollenkaan,
silloin pakotan itseni lukemaan seuraavaa:
Lue tämä kesällä, kun et saa nukuttua
– Viulunsoiton harjoitteluaika lyhenee talvella, sormenpäät eivät sula millään.
– Viulun roudaaminen on varsin tukalaa, kun koko arsenaali komerosta kahta villatakkia myöten on punksattu takin alle. Ja hetken päästä tulee tukala hiki. Eli tukalaa tuplaten.
– Linnunlaulu on kuitenkin kaunista tai ylipäätään kaikki äänet, jotka kuulet silloin, kun päässä ei ole äänenvaimentimena villapipoa tai karvalakkia eikä jäätyneiden varpaiden alla natiseva lumi natise peittäen kaikkia elämästä kertovia ääniä alleen.
– Vilustuminen ja paleleminen aiheuttaa useita sairauksia, joista yleisin on ketutus. Se taas oireilee niin, että mikään ei suju eikä varsinkaan soitto.
Tänään oli viimeinen aikataulullinen väli soittaa ennen torstaista soittotuntia.
Siis yritin. Ja pidin taukoa ja yritin uudestaan. Ei se suju. Ei ole sujunut kertaakaan viimekertaisen hehkutuksen jälkeen. Sen siitä saa kun suomalainen sortuu itsekehun syntiin.
Legato ei toimi. En löydä oikeita ääniä, varmasti oikeaa virettä, epäilen joka ääntä milloin ylä- milloin alavireeestä. Olen aika näppärä likka jo käyttämään jousen muovipuolta koskettimien paineluun, vertailen soittamiani ääniä jatkuvasti koskettimiin. Epävarmuus kasvaa koko ajan. Olenko menettänyt sävelkorvani?
En osaa käyttää jousta, saan aikaan kamalia raapivia kissanääniä, kun yritän soittaa kolmen sävelen legatoa. En pääse eroon alku-rääkäisystä, vaan se jatkuu koko jousen mitan. Sanoin äidilleni lauantaina, että jousi lienee rikki, kun en saa soittoa toimimaan. Hän oli kannustava (= äiti) eikä epäillyt lainkaan (ainakaan ääneen) vian löytyvän mahdollisesti soittajasta. En minäkään (epäillyt ääneen).
En löydä viululle hyvää asentoa, kipeytyy vasemman lapaluun seutu.
Lopetin puolen tunnin jälkeen.
Mietin naapureita ja heidän elämäänsä. Heidän ketutustaan. Ehkä hekin ovat aivan jäässä ja alavireessä, ja siihen päälle joutuvat kärsimään tuota viulun kiljuttamistani. Kävi sääliksi. Kävelen hiipien loppuillan ja kirjoitan tätäkin pehmein sormin. Siitäkin syystä, että vasemman käden sormenpäissä on lievät rakot soittamisesta.
Joskus vain on viisaampaa lopettaa, vakuuttelen itselleni. Viikonloppuna soitin paljon enemmän, tuloksena oli siltikin vain harmistus.
Olen aikamoisessa alavireessä, minut itseni kannattaisi virittää suosiolla puolisävelaskelta alemmas, jotta voisin edes vähän soida. Transponoidun. Vähän piristi ajatus. Jos minua joku vääntäisi absoluuttisesti oikeaan vireeseen tänään, katkeaisin. Vietän illan ihan mielelläni yksin.
Sokeritoukkana viulukotelon pohjalla oli odotellut myös allergia, jonka diagnosoin viime viikolla. En aluksi kiinnittänyt huomiota punotukseen solisluun tienoolla, mutta kutiseviin nyppyihin oli vähän pakko. Olen allerginen leukatuen metalliosalle. "Olen allerginen viululleni!", huudahdan liioitellen. Jotenkin nyt sopii fiilikseen teatraalisuus.
Lyhyt lukion kemiakin riitti siihen, että diagnoosi löytyi heti: nikkeli. Googletin ja löysin englanninkielisiä kohtalotovereita. Nikkeli on muuten englanniksi nickel. Joku olisi voinut sen päätelläkin.
Vastedes soittelen taiteilijahuivi kaulassa. Se ei tietysti haittaa, suuri artisti kun olen, pah.
Nyt siirryn mikron luokse tekemään myöhäistä illallista. Syön suruuni intialaista. Pakasteversiota tietysti – ei tällä vireellä kokkailla kahviakaan.
Olen päättänyt, että on oltava joka blogimerkinnässä positiivista(kin) asiaa, muuten en tänne kirjoittele. Pidän kiinni periaatteistani, joten varoitus, seuraa tarinan positiivinen osuus:
Ostin lipun kesäkuulle Sinfonia Lahden konserttiin. Elina Vähälä sooloilee ja Okko Kamu komentelee. Ei huono, sillä soittolistalla on mm. tuo mainio Sibben viulukonsertto d-mollissa!
(vinkki: Sibben biisin eli opuksen nro on 47, vähän kuten herra 47, siis helppo muistaa ja sopivassa välissä tehdä vaikutus. En kyllä keksi keneen.)
Että onpahan jotakin odotettavaa kesäkuulle! Muuten en kesää niinkään odottele. Paitsi alati. Ei, ei alasti, kirjoitin alati.
Vaikka jaa, miksei? Sanotaan siis näin: odotan kesää alati. Joskus myös alasti ja varsinkin silloin, koska talvella nakuna paleltaa.
Varsin vitsikästä.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
4. viulutunti ja iloinen mieli
Taputtelen olkiani ja itsekehuskelen hetken. Aiheena tällä kertaa viulunsoiton ulkopuoliset asiat.
Paraviulullisia rutiineja, joita olen omaksunut:
1. Seison väkevästi sängyn edessä aamuisin. Havahduttuani herätysääneen useamman kerran (kiroan sen herra Torkun, joka tuli elämääni uuden kännykän myötä) nousen sängystä varovasti. Miten niin ihminen on pisimmillään aamulla? Itse nukun jo kohdussa hyväksi toteamassani asennossa, jonka nimi on sykkyrä. Sykkyrästä suoraksi – se vie hetken. Ojennuttuani jatkan putrottelua kylkiä venytellen ja kurkotellen käsillä vuoroin katon halkeamia ja aamu-unisia varpaita. Ja enkö vain tunne oloni vähän väkevämmäksi näiden venytysten jälkeen? Kyllä, olo on varsin Samuli Putro, paitsi Putrolla ei tukka roiku silmillä aamuisinkaan.
2. Harrastan sormillani hyötyliikuntaa.
Miksi se näyttää kirjoitettuna kaksimieliseltä? Ei ole. Vahvistusliikkeitä on näppärä tehdä vaikka työmatkan liikennevaloissa (x3). Aika haastavia liikkeitä, kannustan kokeilemaan. (Äh, edelleen näen koko sormijutun kaksimielisenä, on siirryttävä seuraavaan kohtaan).
3. Vahvistan ranteita kuminauhaa kiskomalla.
Fysioterapeutin neuvot kahden vuoden takaa, jotka jäivät leijumaan "ehkä huomenna" -avaruuteen, ovat viimein suorittaneet onnistuneen laskeutumisen käytännön planeetalle. Tiedostan, että kyynärvarsissa on paljon uusia lihaksia, ne sekä kipeytyvät että väsyvät. Kuntoutumisen merkkejä siis.
4. Venyttelen kunnolla joka ilta jotakin.
(Miksi tämäkään ei vaikuta viattomalta?) Jos jaksan, teen myös joitakin käsi/hartialiikkeitä.
5. Istun edes osan työpäivästä kuten työpaikan fysioterapeutti on opettanut.
Yritän myös oppia kuulemaan, josko selkäni osaisi valittaa jo ennen kuin on myöhäistä: "auts, miksi jätit minut Taas Näin Mutkalle moneksi tunniksi".
Ja tatatataaa: tuloksena voin soittaa nykyään viulua lähes ilman kipua! Vielä olen ihan jumissa ja lihakset väsyvät, mutta eittämättä tuloksia on nähtävissä. Kerrankin palkinto tulee siinä ajassa, että on myönnettävä asioiden syy-seuraus-suhde. Silti hiukan kummastelen: voiko tosiaan venyttely (yliarvostettua) ja muu liikunta (naistenlehtienhapatusta) olla hyödyllistä – eeen uso. Tai nyt sitten ihan vähän.
Hehkutusten jälkimainingeista palautus sohvannurkkaan, siis soittotunnistakin pari sanaa. Soitin huonommin kuin kertaakaan harjoitellessa. Ei yllätä yhtään. Toisaalta en itkenyt, vaikka soitonopettaja muistaa itse itkeneensä soittotunnilla erinäisiä kertoja alkutaipaleellaan.
Palautettakoon mieleen, että hän oli silloin seitsemän. Kokemusta ei tavallaan voi verrata.
Kaikkiaan jää silti tunti ehdottomasti plussalle. Open sanoin on hienoa, että olen ottanut asiakseni tämän soittamisen: olen edennyt nopeasti. Ja tämän asian tähän blogiin toisti minun sormillani kirjoittava kiitoksenkipeä kissa. Uskoisitteko, että kiitokset livenä otin vastaan täysin ilmeettömästi, kuin niitä en olisi oikein kuullutkaan. Sitten tulen tänne kotiin sohvannurkaan niitä kehräilemään. Voi pieniä kissoja...
Sain läksyksi biisin, jossa ei soitetakaan enää asteikon peräkkäisiä ääniä. Edelleen jatketaan seikkailua yhdellä kielellä (tällä kertaa A). On aihetta sanoa hui siitä syystä, että pikkurilli pitää nyt aktivoida. En malta odottaa huomisiltaa, kun pääsen treenaamaan tuota luritusta (joka on vieläpä mollissa, lallallalaa!)
Täysin hallitsemattomia muuten nuo rillit. Varsinkin vasen törröttää aina pystyssä kuin ET:llä. Varsinkin juodessa. Varsinkin olutta. Että vähän sitä ollaan petrefolk.
No ollaanhan sitä, kun kerran edistytään viulunsoitossakin. Että tavallista parempi hyvä päivä täällä.
Paraviulullisia rutiineja, joita olen omaksunut:
1. Seison väkevästi sängyn edessä aamuisin. Havahduttuani herätysääneen useamman kerran (kiroan sen herra Torkun, joka tuli elämääni uuden kännykän myötä) nousen sängystä varovasti. Miten niin ihminen on pisimmillään aamulla? Itse nukun jo kohdussa hyväksi toteamassani asennossa, jonka nimi on sykkyrä. Sykkyrästä suoraksi – se vie hetken. Ojennuttuani jatkan putrottelua kylkiä venytellen ja kurkotellen käsillä vuoroin katon halkeamia ja aamu-unisia varpaita. Ja enkö vain tunne oloni vähän väkevämmäksi näiden venytysten jälkeen? Kyllä, olo on varsin Samuli Putro, paitsi Putrolla ei tukka roiku silmillä aamuisinkaan.
2. Harrastan sormillani hyötyliikuntaa.
Miksi se näyttää kirjoitettuna kaksimieliseltä? Ei ole. Vahvistusliikkeitä on näppärä tehdä vaikka työmatkan liikennevaloissa (x3). Aika haastavia liikkeitä, kannustan kokeilemaan. (Äh, edelleen näen koko sormijutun kaksimielisenä, on siirryttävä seuraavaan kohtaan).
3. Vahvistan ranteita kuminauhaa kiskomalla.
Fysioterapeutin neuvot kahden vuoden takaa, jotka jäivät leijumaan "ehkä huomenna" -avaruuteen, ovat viimein suorittaneet onnistuneen laskeutumisen käytännön planeetalle. Tiedostan, että kyynärvarsissa on paljon uusia lihaksia, ne sekä kipeytyvät että väsyvät. Kuntoutumisen merkkejä siis.
4. Venyttelen kunnolla joka ilta jotakin.
(Miksi tämäkään ei vaikuta viattomalta?) Jos jaksan, teen myös joitakin käsi/hartialiikkeitä.
5. Istun edes osan työpäivästä kuten työpaikan fysioterapeutti on opettanut.
Yritän myös oppia kuulemaan, josko selkäni osaisi valittaa jo ennen kuin on myöhäistä: "auts, miksi jätit minut Taas Näin Mutkalle moneksi tunniksi".
Ja tatatataaa: tuloksena voin soittaa nykyään viulua lähes ilman kipua! Vielä olen ihan jumissa ja lihakset väsyvät, mutta eittämättä tuloksia on nähtävissä. Kerrankin palkinto tulee siinä ajassa, että on myönnettävä asioiden syy-seuraus-suhde. Silti hiukan kummastelen: voiko tosiaan venyttely (yliarvostettua) ja muu liikunta (naistenlehtienhapatusta) olla hyödyllistä – eeen uso. Tai nyt sitten ihan vähän.
Hehkutusten jälkimainingeista palautus sohvannurkkaan, siis soittotunnistakin pari sanaa. Soitin huonommin kuin kertaakaan harjoitellessa. Ei yllätä yhtään. Toisaalta en itkenyt, vaikka soitonopettaja muistaa itse itkeneensä soittotunnilla erinäisiä kertoja alkutaipaleellaan.
Palautettakoon mieleen, että hän oli silloin seitsemän. Kokemusta ei tavallaan voi verrata.
Kaikkiaan jää silti tunti ehdottomasti plussalle. Open sanoin on hienoa, että olen ottanut asiakseni tämän soittamisen: olen edennyt nopeasti. Ja tämän asian tähän blogiin toisti minun sormillani kirjoittava kiitoksenkipeä kissa. Uskoisitteko, että kiitokset livenä otin vastaan täysin ilmeettömästi, kuin niitä en olisi oikein kuullutkaan. Sitten tulen tänne kotiin sohvannurkaan niitä kehräilemään. Voi pieniä kissoja...
Sain läksyksi biisin, jossa ei soitetakaan enää asteikon peräkkäisiä ääniä. Edelleen jatketaan seikkailua yhdellä kielellä (tällä kertaa A). On aihetta sanoa hui siitä syystä, että pikkurilli pitää nyt aktivoida. En malta odottaa huomisiltaa, kun pääsen treenaamaan tuota luritusta (joka on vieläpä mollissa, lallallalaa!)
Täysin hallitsemattomia muuten nuo rillit. Varsinkin vasen törröttää aina pystyssä kuin ET:llä. Varsinkin juodessa. Varsinkin olutta. Että vähän sitä ollaan petrefolk.
No ollaanhan sitä, kun kerran edistytään viulunsoitossakin. Että tavallista parempi hyvä päivä täällä.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Välitunnilla paistinlasta, etusormi, venyttely ja Sibelius
Duuriasteikot D ja G. Ihan vähän salaa olen kokeillut molliasteikoitakin, kun tykkään niistä enemmän (siis harmonisesta ja melodisesta, en niinkään luonnollisesta). Nuotteja en vielä hahmota viulun kannalta, ajattelen liikaa sävelet C-lähtöisesti ja koskettimina. Mutta tiedän, että lukemaan oppii itsestäänkin ennen pitkää, joten ei hätää.
Oivalluksia sen sijaan rumien äänien kanssa:
– En ohjaa jousta tarpeeksi etusormella, jousi hyppii ikävästi.
– Vaihdan vasemman käden sormia hiukan liian hitaasti.
– Jousi ei ole oikeassa suhteessa tallaan.
– Jousiranne ei ole tarpeeksi rentona.
– Painan jousta liikaa/liian vähän.
Vaan helppoahan se kai on vikakohdat naarata, vaikeampi paikata.
Peili kuluu ahkerasta käytöstä, vaikkei itsensä hahmottaminen peilikuvana ole mitenkään mutkatonta. Esimerkiksi jousen kulman korjaus – se ei onnistu, en hahmota suuntia. Kaksi vasenta... aivoa?
Vasen ranne on suurin kompastus: se ei pysy suorana. Onneksi kaikki apuvälineet on sallittu: puinen paistinlasta sideharsolla kiinni rystysistä pitkin rannetta. Toimii!
Motivaatiota osaltaan viulunsoittoon tuo myös pitkään aikaan parhaiten sijoitettu kymppi: Kuusiston Sibbe-levy.
Aikamoisen energiapaukun saa heti aamusta, kun pistää työmatkaksi korviin soimaan viulukonserton kolmannen osan. Toimii myös venyttelyn ja sormilihasten vahvistamisen taustalla. Ja kokatessa.
Siis olen edelleen ihastunut viuluun. Ja varsinkin silloin kun ihan koko asteikko menee kauniisti = 2 kertaa tähän mennessä. Melkein pääsee itku, että on tää vaan hieno soitin!
Oivalluksia sen sijaan rumien äänien kanssa:
– En ohjaa jousta tarpeeksi etusormella, jousi hyppii ikävästi.
– Vaihdan vasemman käden sormia hiukan liian hitaasti.
– Jousi ei ole oikeassa suhteessa tallaan.
– Jousiranne ei ole tarpeeksi rentona.
– Painan jousta liikaa/liian vähän.
Vaan helppoahan se kai on vikakohdat naarata, vaikeampi paikata.
Peili kuluu ahkerasta käytöstä, vaikkei itsensä hahmottaminen peilikuvana ole mitenkään mutkatonta. Esimerkiksi jousen kulman korjaus – se ei onnistu, en hahmota suuntia. Kaksi vasenta... aivoa?
Vasen ranne on suurin kompastus: se ei pysy suorana. Onneksi kaikki apuvälineet on sallittu: puinen paistinlasta sideharsolla kiinni rystysistä pitkin rannetta. Toimii!
Motivaatiota osaltaan viulunsoittoon tuo myös pitkään aikaan parhaiten sijoitettu kymppi: Kuusiston Sibbe-levy.
Aikamoisen energiapaukun saa heti aamusta, kun pistää työmatkaksi korviin soimaan viulukonserton kolmannen osan. Toimii myös venyttelyn ja sormilihasten vahvistamisen taustalla. Ja kokatessa.
Siis olen edelleen ihastunut viuluun. Ja varsinkin silloin kun ihan koko asteikko menee kauniisti = 2 kertaa tähän mennessä. Melkein pääsee itku, että on tää vaan hieno soitin!
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
3. viulutunti ja eka biisi
Heräsin sunnuntaina ajatukseen, että minusta ei koskaan tule viulistia. Fysiikka ei kestä.
Niskakipu on ollut tällä kertaa sitkeää sorttia, vaikka olen jumpannut ja venytellyt ja haisen nykyään leivälle. Suhde kauratyynyn kanssa on syventynyt, halailemme päivittäin.
Mutta sunnuntai olikin ennakoitua positiivisempi viulistin uralla. Kiikutin vinguttimen porukoiden talolle, missä saan leikkiä suurta artistia yläkerrassa miettimättä naapureita.
Ja sehän tuntuikin sujuvan! Niskakipukin unohtui.
Maanantaina joogasin ensimmäistä kertaa, pontimena tämä viulistin ura, en tahdo antaa periksi vuosien romuttamalle kropalle. Jooga ei lajina ole mieleen, mutta uhrauksia on tehtävä.
Tänään koitti kolmas viulutunti ja sain ensimmäisen läksyn Iloisesta viuluniekasta (2) – suurteoksen nimi on Iloista ja surullista. Nimensä mukaan tapaillaan duuria ja mollia, sisältää aikalailla 5 eri säveltä, yhden kielen päällä luistellaan.
Tai ei saisi luistella, vaan sormien tulisi toimia vasaramaisesti, valmiina painumaan juuri oikeaan kohtaan viulun kaulalle. Tiedosta seurauksena sekä jousi että sormet kaulalla liukuivat kuin huopatossut jäällä. Skeittasin läpi soiton kuin Kiira Korpi pitkäohjelmassaan, tunnetuin seurauksin.
Lisäksi sain D-duuriasteikon läksyksi, mutta haastava kolmisointu jäänee ensikertaan... vaan onhan tämä nyt ykköshienoa, että voin tutkailla viulunsoittoa nuottienkin välityksellä!
Tästä huolimatta tai siksi tai sen lisäksi mikään ei tunnilla mennytkään muuten kuin Strömsössä. Ope joutui jatkuvasti korjaamaan molempia ranteita, kyynärpäätä ja jousikäden peukalon pyöreyttä. Onneksi jaksaa puuttua!
...ja enää kysymys kuuluu, että miksi se silti kuulostaa välillä niin niin kamalalta?
Omasta liukusarjavinguttelusta sisuuntuneena/lannistuneena pidän illan vapaata soitannasta ja pistän Vivaldin kaakkoon. Ehkä aivot omaksuvat näin ideaaliviulun ääneen, johon kädet automaattisesti osaavat pyrkiä.
Minä riittämättömine sormilihaksineni tyydyn jumppaamaan sormia kauemmaks toisistaan vihellellen barokkimusan tahdissa.
Niskakipu on ollut tällä kertaa sitkeää sorttia, vaikka olen jumpannut ja venytellyt ja haisen nykyään leivälle. Suhde kauratyynyn kanssa on syventynyt, halailemme päivittäin.
Mutta sunnuntai olikin ennakoitua positiivisempi viulistin uralla. Kiikutin vinguttimen porukoiden talolle, missä saan leikkiä suurta artistia yläkerrassa miettimättä naapureita.
Ja sehän tuntuikin sujuvan! Niskakipukin unohtui.
Maanantaina joogasin ensimmäistä kertaa, pontimena tämä viulistin ura, en tahdo antaa periksi vuosien romuttamalle kropalle. Jooga ei lajina ole mieleen, mutta uhrauksia on tehtävä.
Tänään koitti kolmas viulutunti ja sain ensimmäisen läksyn Iloisesta viuluniekasta (2) – suurteoksen nimi on Iloista ja surullista. Nimensä mukaan tapaillaan duuria ja mollia, sisältää aikalailla 5 eri säveltä, yhden kielen päällä luistellaan.
Tai ei saisi luistella, vaan sormien tulisi toimia vasaramaisesti, valmiina painumaan juuri oikeaan kohtaan viulun kaulalle. Tiedosta seurauksena sekä jousi että sormet kaulalla liukuivat kuin huopatossut jäällä. Skeittasin läpi soiton kuin Kiira Korpi pitkäohjelmassaan, tunnetuin seurauksin.
Lisäksi sain D-duuriasteikon läksyksi, mutta haastava kolmisointu jäänee ensikertaan... vaan onhan tämä nyt ykköshienoa, että voin tutkailla viulunsoittoa nuottienkin välityksellä!
Tästä huolimatta tai siksi tai sen lisäksi mikään ei tunnilla mennytkään muuten kuin Strömsössä. Ope joutui jatkuvasti korjaamaan molempia ranteita, kyynärpäätä ja jousikäden peukalon pyöreyttä. Onneksi jaksaa puuttua!
...ja enää kysymys kuuluu, että miksi se silti kuulostaa välillä niin niin kamalalta?
Omasta liukusarjavinguttelusta sisuuntuneena/lannistuneena pidän illan vapaata soitannasta ja pistän Vivaldin kaakkoon. Ehkä aivot omaksuvat näin ideaaliviulun ääneen, johon kädet automaattisesti osaavat pyrkiä.
Minä riittämättömine sormilihaksineni tyydyn jumppaamaan sormia kauemmaks toisistaan vihellellen barokkimusan tahdissa.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
2. viulutunti (oli tänään)
Onpas ollut haasteellinen alku. Miksi minua näin koetellaan...
Jokin veti niskan niin umpisolmuun pari päivää ekan soittotunnin jälkeen, että ristiselästä kallonpohjaan vasen puoli on ollut jotakuinkin liikuntakyvytön. Viikonloppu meni yrittäessä olla jotenkin olemassa, kipu vaikeutti jopa hengittämistä. Halailin innokkaasti puolison lisäksi kauratyynyä.
Syynä voi olla myös huono istumisasento työmaalla, aijaa! Eräs työkaveri huomautti, että jotain alea pitäisi saada, jos tuolinkäyttöprosentti on noin parikymmentä, kun keikkuilen aina istuimen etureunalla.
Tiesittekö, että näkemästään ja kuulemastaan kiinnostuneet ovat aina vähän etukumarassa, suuntautuvat kohti asiaansa? Jotain työnarkomaniaa ilmassa?
Periksi en silti viulun kanssa vielä antanut, ehei. Sen vähän mitä olen pystynyt, olen kuivaharjoitellut. Siis kulutan kynien varsia. Teen eessuntaas ranneliikkeitä. Venyttelen sormia hullun näköisesti yksitellen koukkuun ja suoraksi. Välillä treenaan jopa viulunkin kanssa. Ja välillä se tuntuu jopa ihan hyvältä.
Eteisen peilin edessä on hintsusti tilaa, välillä kopsahtelee jousi vessan oveen, välillä peiliin. Näytän (enemmän) viulistilta toisin kuin kuulostan, mistä sentään tulee hyvä mieli.
Lainasin työkaverilta jooga-dvd:n. Josko siitä olisi apua, jotain on yritettävä.
Mutta asiaan nyt viimein vaikka sen vierelle tuntuukin aina niin mukavalta nökähtää.
Toinen (puolen tunnin) viulutunti tuntui todella lyhyeltä. Käytiin läpi edelleen tekniikkaa, koska en ehtinyt (muka) käydä lounastauolla (= syöminen näppiksen päällä oto) ostamassa sitä soitto-opasta. Tekniikassa (onneksi?) riitti vielä tällekin tunnille tarpeeksi työsarkaa.
Aloin myös hiukan pelätä, että laji ei sovikaan minulle fyysisesti. Tämän niskakivun lisäksi omaan jännetuppitulehduksen, hiirikäden ja muiden mukavien kroonisten vaivojen runtelemat ranteet (siis ääriasennot mahdottomia) ja selkää vaivaa skoljoosi. Ja sitten vielä se mitä ei ole: olkapäät (=olemattomat). Siis aika romuna tunnin jälkeen.
Tahtoo sanoa kuitenkin, että vielä en luovuta. Isken vain kauratyynyn taas mikroon.
PS. onneks ope on kiva!
tiistai 25. tammikuuta 2011
1. viulutunti (oli viime torstaina)
Jatkossa tunnin pituus on 30 minuuttia, mutta pilottijaksona venytimme ensimmäisen kerran kokonaiseksi tunniksi, jotta pääsen kunnolla alkuun. Se maksaa muuten tuplat, eli 36 euroa, mutta ajattelin, että mitä väliä, itsepä maksan. Eipä ole kukaan pakottamassa tunnille eikä tarvitse kinuta rahaa äidiltä. Olen onnentyttö verrattuna moneen oppilaaseen (jotka ovat ehkä nelivuotiaita).
Etenimme ensimmäisellä tunnilla opettajan mukaan nopeasti. Kaikki on suhteellista. Muistaisin, että aikoinaan ensimmäisellä pianotunnilla soitin Mikael Aaronin pianokoulun ensimmäiset 10 sivua, tosin osasin nuotit ja olin innokkaasti opetellut varsinkin Keinu-biisin etukäteen. Nuotit, koskahan näen niitä viulutunnilla?
Aluksi käytiin läpi perusasiat jousesta ja viulusta ja niiden huollosta. Kuulin myös mm. jouhittamisesta ja mistä tällaista palvelua saa. Sen jälkeen opeteltiin seisomaan. Ajatella, en osaa edes seistä niinkuin pitäisi. Joogaan siis.
Mutta pääsinpä tunnilla ihan soittamisen makuunkin. Siis D-kielen soittamiseen. Tarkennan vielä: yhden äänen harjoittelua koko tunti (paitsi ne vahingot, kun jousi osui A-kieleen).
En voi sanoa, etten olisi tiennyt mihin ryhdyn, tiesin kyllä. Ehkä olin silti salaa ajatellut olevani luonnonlahjakkuus, joka oppisi saman tien tekniikan. Ehkä vähän niin.
Mutta sain toki myös kehuja. Monesta asiasta, joskin eriaikaisesti.
Viulun asento leuan alla ja viulun kulma löytyivät kohtuullisen helposti. Mutta en näemmä pysty keskittymään yhtäaikaisesti siihen, että pitäisin jousta oikeassa kulmassa suhteessa kieliin ja tallaan, tai että jousikäden pikkurilli ei suoristuisi, että peukalo pysyisi koukussa ja käden asento pyöreänä, mutta rystyset piilossa. Ja liike: ranne edellä. Keskityn yhteen, unohdan toisen...
Ja käsivarsi, kyynärpään korkeus. Ei kannata olkapäätäkään jännittää korvan korkeudelle, saattaa nimittäin lihakset kipeytyä. Kun opettajan pyynnöstä rentoutin jousikäden olkapään, tajusin, että olin jännittänyt sitä monta senttiä korkeammalle kuin mikä on luonnollista.
Ja tässä oli vasta jousikäsi. Vasemman käden yksinkertaisena tehtävänä oli levätä viulukopan kyljessä "luonnollisesti" imitoiden hiukan varsinaista soittoasentoa. Senkin unohdin. Hyvä etten puristanut vasemmassa kourassa viulua rystyset valkoisena keskittyessäni jousikäteen.
Onneksi opettaja on todella kiva, se lupaa hyvää. Hän on minua aika lailla nuorempi viulunsoiton opettajaksi valmistuva opiskelija. Kannustava, kärsivällinen, rauhallinen. Ihan muuta kuin minä.
Teimme myös mielikuvaharjoituksia silmät kiinni. Huh! Opettaja näytti myös, miten sormilihaksia voi harjoitella ja miten voi opetella otetta jousesta kynän avulla. Uudestaan ja uudestaan, toistoja.
Toivon, että muistijälki aivoihini tulisi ikään kuin itsestään, että kohta tämä tekninen puoli olisi selkärankautunut, että voisin Soittaakin jotakin.
Viulutunnin jälkeen lähdin lenkille ja paikoin harjoittelin jousikäden liikettä juostessa. Näyttää epäilemättä kummalliselta.
Iltaisin pesen hampaat pitäen harjaa kuin jousta. Kaikkia hampaita ei pysty muuten niin harjaamaan.
Sängyssä luen kirjaa ottaen aina välillä kynän käteen kuin jousen. Ja uudestaan ja uudestaan.
Jollei tämä pikkurilliasia ole kohta selkärangassa, teippaan sen koukkuun.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Viulu vinkumaan eli prologi
En ole elämässäni koskenut viuluun. Se on aika saavutus tyypille, joka ainakin joskus piti itseään musiikki-ihmisenä. Mutta kitaran ja pianon ja aika joukon muitakin soittimia olen vähitellen hankkinut, vaikka soitteluani ei ehkä voi kutsua edes soittamiseksi. Mutta omaksi iloksi olen ikäni pimputellut, rämpytellyt ja puhallellut. Jousisoittimista en tiedä mitään.
Siinä vaiheessa kun tämä 30-kriisi iski todella (vasta jonkin ajan päästä maagisen rajapyykin ylittämisen jälkeen), tajusin että päivät käyvät vähiin tehdä niitä asioita, joita olen alitajuisesti joskus ajatellut tehdä. Aika kuluu jo selvästi nopeammin ja mukavuudenhalu kasvaa samassa suhteessa. Siis olen kovaa vauhtia keski-ikäistymässä ja tylsistymässä. Kamalaa. Ei mene enää kauan siihen, kun alan moittia nykynuorisoa ja antaa periksi kaikelle maailman huonoudelle "ei-sille-mitään-mahda-niin-jäänpä-sohvalle-ja-turrutan-aivoni-hutulla". Hirvittävää.
Ja sitten tämä suorittaminen. Ylitöitä. Hyi, paha tapa. Sekä sielulle että ruumiille, sillä pitäisi tehdä niin paljon muutakin tällä iällä, kuten:
– urheilla (tai ainakin tuntea syyllisyyttä, jollei urheile, ja pitää kovaa meteliä jos kuitenkin joskus urheilee, ettei tunne alemmuutta ikätoverien joukossa)
– nukkua tarpeeksi (tai ainakin laskea kuinka vähän ehtii vielä nukkua – apua, enää kolme tuntia – eli stressata sekin aika, kun voisi lukea hyvää kirjaa tai pohtia elämäntarkoitusta)
– syödä monipuolisesti (tai edes yksi mikrolämmitetty pakasteateria päivässä, ns. lämmin ruoka)
– vähentää nautintoaineiden käyttöä (ja jollei siihen pysty, niin ainakin aktiivisesti ajatella vähentävänsä ja ehkäpä ääneen jopa valehdella vähentäneensä)
– pitää yllä hyviä perhe/ystävyys/parisuhteita (ilman velvollisuudentunnetta ja koskaan syyllistymättä mummon soitosta)
– harrastaa ja kehittää omaa itseään ja luovuuttaan.
No. Tästä lähtökohdasta käsin ei ole ihme, että JOTAIN piti tapahtua.
Johtopäätös: taisin ostaa viulun yleisahdistukseen. Ehkä näin välähdyksen tulevaisuuden minästäni hortoilemassa avoimen haudan partaalle ihan yhtä antiviulistina kuin elämäni 30 ensimmäistäkin vuotta. Miksi? Minähän olen aina rakastanut viulun ääntä!
Olen nopsa liikkeissäni. Viime aikoina nopeus on kasvanut kriisin (ja jokseenkin säännöllisten tulojen) myötä ja olen alkanut myös noudattaa mielijohteita yhä kiivaammin. Suuntasin eräänä joulukuisena päivänä lounastauolla musiikkiliikkeeseen (veronpalautushuumassa) ja sanoin, että tahtoo viulun. Sen saa rahalla, noin 500 euroa koko paketti kaikkine härveleineen (ai mikä hartsi, jaa no kai mää sitäkin sitten otan).
Kotona kokeilin viulua, googletin, katsoin youtube-videoita siitä kuinka jousta pidetään (ai se pitää kiristääkin).
Onneksi tajusin nopeasti, että olisi tosi tyhmää opetella väärin ihan perustekniikka. Haa, miten aikuista ja fiksua järkeilyä! Löysinkin yhden musiikkikoulun läheltä, lähetin sähköpostia ja sieltä luvattiin opetusta, mutta vasta tammikuussa, voi ei! Loputtoman pitkältä tuntuva kuukauden odotus edessä nimeltään joululoma. Olin jo keski-ikäistyksissäni unohtanut koko sanan merkityksen. Se kestää nykyään yli loppiaisen, ajatella!
Aloin aavistella olevani musiikkikoulun vanhin oppilas.
Kaikista soittimista viulua pidetään ehkä eniten sen tyyppisenä, että "nuorena se on opittava että vanhana taitaa". Jämähtänyttä ajattelua. Mistä ne sen tietävät! Väitän vastaan kunnes käy selväksi, että olen väärässä. Toivon etten ole.
Että tämän toiveen elättelyä täällä jatkossa bloggailen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)