12. viulutunti ja sukellus pörinään

Viimeviikkoisen tunnin jälkeen blogattavaa on pitänyt miettiä vähän pidempään. Päässä käy sellainen pörinä, että puhekin tahtoo tulla ulos täristen.

Viime päiviin mahtuu paljon: väsymystä, pörinää, stressiä, väsymystä, unettomuutta, kevätpörinää, väsymystä, kiirettä, pörinää. Ja pörinää. Siihen lisättynä viuluongelmat ovat olleet vain kiva pikantti pörisemätön lisä.

Keskityn tuohon pikanttiin asiaan seuraavaksi, mutta käytän käänteistä metaforaa: kerron erään episodin viime vuodelta.

Tapahtui seuraavaa: kilometrejä jo runsaasti rullannut VW Golf (johon minulla on jonkinmoinen omistussuhde) päätti eräänä yönä yksipuolisesti tiputtaa vaihdelaatikon käyttöasteesta 1/6 pois. Onneksi olin parkkeerannut kaaran nokka kohti tiiliseinää, joten pakin puuttuminen kävi selväksi ensimetrillä.

Vaihdekepin tuloksettoman rempomisen sekä r- ja v-kirjaimia sisältävän konserton jälkeen tajusin vääntää ratin kaakkoon, pistää vaihteen vapaalle ja tönätä autoa linkkuun niin, että sain nokan kohti menosuuntaa. Matkaa huoltoon oli sen jälkeen enää 170 kilometriä. En pysähtynyt matkalla kahvitauolle.

Viulunsoiton kanssa kävi päinvastoin. Psykofyysinen kokonaisuus, joka tottelee tässä blogissa viittausta minä, päätti yksipuolisesti tiputtaa viulun käsittelyn käyttöasteesta 5/6 pois. Tämä tapahtui jossain vaiheessa Euroviisu-viikonloppua ja kävi selväksi soittotunnilla.

Vain pakki toimi. Matkaa maaliin oli niin paljon, että hätäännyin kohtuullisesti.

Viikon verran olen kahvin voimin yrittänyt runnoa silmään jotakin niistä vaihteista, jotka vievät eteenpäin. Väkipakolla ei onnistunut, mutta niitä näitä vinguttelemalla olen onnistunut kiskomaan viulun pakilta vapaalle.

Tänään onnistuin vahingossa liu'uttamaan jopa hetkeksi ykkösen silmään. Sain jousen kulkemaan automaattisesti kahden rivin mittaisessa legatoja sisältävässä lurituksessa oikeisiin suuntiin. Nyt jännittää enää, voiko pakki mennä itsestään päälle yön aikana.

No niin, hirveyttä on takana, vaan eteenpäin mennään. Tähän väliin on syytä kertoa, että olen edelleen (ja ehkäpä ikuisesti) rakastunut viuluun. Siksipä en hätäile ja hätäänny ihan täysin suunniltani takapakista.

Ja vaikken ole yltänyt soittotunnin tavoitteisiin lähiaikoina, olen nauttinut soittamisesta silti. Varsinkin kuluneen viikon aikana. Olen ehtinyt muutaman kerran soittaa jopa kokonaisen tunnin putkeen!

Viikonloppuna soitettuani läksyt vietin laatuaikaa mm. Norpan ja Nestori Miikkulaisen kanssa. Eikös se riitä, että itse tykkää!

Alussa kertomani kevätpörinät ja muut eivät kuulu tämän blogin keskiöön, joten ohitan ne viittamalla vain niihin mekanismeihin, joilla pyrin pitämään pään kasassa ja jotka myös osaltaan vievät nyt aikaa vinguttamiselta: pianon pimputtelu, musiikin kuuntelu, kirjoittaminen ja lenkkeily.

Onneksi kohta on kesä, josko tämä siitä asettuisi. Jollei, niin ehkä korvistani alkaa valua hunajaa, kunhan nämä pörräiset saavat työnsä tehtyä.

Positiivista on sekin, että tiedän jo, miten tämä tästä etenee. Kriisistä kriisiin.

Surrurrurrurrpörrörrörrör...

11. viulutunti ja paketti kevytnakkeja

Minne voi tehdä valituksen nakkipaketista? Viisi hidasta, itsepäistä, jäykkää, kenossa väärään suuntaan sojottavaa ja muutenkin semihankalaa nakkia on takertunut kiinni vasemman käden rystysiin.

Kevytnakit viihtyvät liian hyvin paketissa. Niitä ei saa millään revittyä yksilöllisesti tottelemaan ajatusta, silmää tai kenenkään tahtoa (edes viuluopen).

Tahtoo sanoa, että soittotunti käytettiin vasemman käden sormien asennon etsimiseen. Loistavaa ja todella tarpeellista! Keskittyminen vasuriin ei ollut tulosta siitä, että jousikäsi olisi reilassa, mutta kyllä sekin siinä sivussa – jollei muuta, niin ainakin roikkuu kiinni olemattomassa olkapäässä ja parhaansa mukaan heittelehtii holtittomasti jousen varressa.

Voi koordinaatio!

No niin, itku sikseen, syykin tähän surkeuteen on selvillä: liian vähäinen harjoittelu. Tähän ei ole tulossa parannusta lähiviikkoina, mikä kyllä syö naista. Viikonloppuna pitää hakea kansallispuiston luonnonrauhasta voimia riekkumiseen Euroviisuissa, missä meneekin sitten viikko.

Viulua ehdin vinguttaa ennen seuraavaa tuntia maksimissaan neljänä päivänä. Kahden viikon aikana.

Niinpä.

Onneksi on keksitty mielikuvaharjoittelu, opekin muistutti siitä tänään. Ja sormilihaksiahan voi vahvistaa missä vaan. Vaikka lentokoneessa viinimukin ympärillä.

Vinguttamisen jälkeen tämä ilta meni harakoille taas tietoteknisistä syistä. Tappelin verkkoyhteyden ja modeemin kanssa paniikinomaisesti. Miksi? Noh, olen ihan koukussa youtuben musiikkivideoihin...

Lopulta turhauduin, joten aloin pimputella pianoa.

Soittelin niitä näitä, lähinnä melankolisia ikivihreitä säveliä, paljon seiskoja ja molleja ja majseiskoja. Mistä jotenkin mieleeni sitten juolahtikin yksi musiikillinen ikuisuushaaste, jonka nyt tahdon tilittää tänne.

Haasteen nimi on Evakon laulu. Vaikeusaspekti on laulun tuoman mielentilan hallinnassa: en pysty pimputtelemaan biisiä itkemättä. Syynä on tietenkin sanat, joita ei mitenkään voi soittaessa pitää ajatuksista etäällä. Opettelin sanat ja sävelen jo muksuna toivelaulukirjasta, mihin meni paljon aikaa, koska olin tosi harvoin yksin kotona. Yleisöä en kaivannut silloinkaan em. syystä.

Biisin laulamista olen koittanut lähivuosina salaa autossa. Se on vaarallista.

Laulun sanojen lausumistakaan en ole julkisesti yrittänyt muutaman vuoden takaisen flopin jälkeen. Silloin keskellä kirkasta päivää yritin ystäväjoukolle nuotiolla kertoa jutun juonta, mutta kompastuin sitten loppumetreillä ja vollotin minuuttitolkulla valtoimenaan. Kompastuin siis ihan viimeiseen lauseeseen*. Ystävät olivat tietysti ok, mutta minä en niinkään.

Tuskin maltan odottaa, että saan päähäni kokeilla biisiä viululla. Kuin Konsta Jylhä ikään...

Youtubesta löytyy muuten Anneli Saariston versio Evakon laulusta. Se on loistava.

Että tällaista. Tänään on ollut sellainen päivä. Ja sellainen viikko. Vähän raskasta kai muutenkin. Tai ehkä vain olen tällainen.

* Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti. Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla, kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala".

...ja juu, kirjoittaessakin nousee pala kurkkuun.