Aikakoneella voi siirtää ainakin viulutunteja toisen viereen. Siis tuplatunti.
Avauduin heti tunnin alkuun niskaongelmista, joista syytän jo oikeutetusti hiukan viulua. Sain jumppaohjeita ja tsekattiin asentoa. Viulua edemmäs, kyllä se siitä.
Valitin myös inhaa ääntä legatoharjoituksissa. Ope kokeili viulua ja totesi, että osin "särisevä" ääni tuleekin viulusta. IHANAA!
Ehkä myös hiukan skitsofreenistä? Haluanko, että viulu on huono vai että minä olen huono... ehdottomasti valitsen viulun. Rahalla saa uuden, open mukaan kymppitonnilla varsin hyvän. Rahahan on ongelma vain silloin kun sitä ei ole. Raha on ongelma.
Soitan yksin mielestäni paljon paremmin kuin soittotunnilla. Tai luulen niin. Tai tieto lisää tuskaa, kuten jo kantapäätkin ovat kertoneet.
Kateellisena kuuntelin, kun opettaja soitteli malliksi pari harjoitusbiisiä ja D-asteikkoa kera vibran. Haa, en osaa sitä yhtään, vaikka olenkin salaa yrittänyt. Sain aikaan viulun mittaisen vibran, joka heilutti koko kroppaa. Kuin häntä koiraa.
Vielä ei kannata yrittää. Piste. Harmillista!
Tänäänkään en ehtinyt harjoitella, vasta kasin jälkeen palauduin töistä. Säälin naapureita, siksi klo 20 on ihan viimeinen takaraja leikkiä kissan kuolemaa. Huomenna alkaa viikonloppu ja pääsen leikkimään taas suurta artistia – onni!
Ei saisi päästää itseään tilaan, jossa arkipäivinä työn ja unen välissä on niin ohut kaistale elämää, ettei edes hammaslanka mahdu väliin. Valitan siitä kuitenkin jossakin toisessa foorumissa.
Asiaan: on mukavaa, että tiedän jo paljon enemmän viulunsoittamisesta. Kuin olisin päässyt johonkin salaseuraan, jonka riveistä osaan katsella muiden soittoakin ihan eri vinkkelistä. Esimerkiksi Nikitaa (hiukan rakastunut)!
Eli matkalla kohti vibratoa: täältä tullaan, hitaasti mutta taatusti epävarmasti.
perjantai 25. helmikuuta 2011
tiistai 15. helmikuuta 2011
Välitunnilla pakkasta, allergiaa ja vireongelma
Kun kesällä kerran yönä eräänä en saa nukuttua ja kylven hiessäni sulosti ja naisellisesti linnunlaulun kantautuessa kirpsakkana korviin.. kun sillä nimenomaisella hetkellä läpiyönlaulaja pääsisi hengestään jos osaisin lentää ja saisin sen kiinni.. kun tahtoisin huputtaa auringon.
Siis silloin kun en kesältä saa nukuttua ollenkaan,
silloin pakotan itseni lukemaan seuraavaa:
Lue tämä kesällä, kun et saa nukuttua
– Viulunsoiton harjoitteluaika lyhenee talvella, sormenpäät eivät sula millään.
– Viulun roudaaminen on varsin tukalaa, kun koko arsenaali komerosta kahta villatakkia myöten on punksattu takin alle. Ja hetken päästä tulee tukala hiki. Eli tukalaa tuplaten.
– Linnunlaulu on kuitenkin kaunista tai ylipäätään kaikki äänet, jotka kuulet silloin, kun päässä ei ole äänenvaimentimena villapipoa tai karvalakkia eikä jäätyneiden varpaiden alla natiseva lumi natise peittäen kaikkia elämästä kertovia ääniä alleen.
– Vilustuminen ja paleleminen aiheuttaa useita sairauksia, joista yleisin on ketutus. Se taas oireilee niin, että mikään ei suju eikä varsinkaan soitto.
Tänään oli viimeinen aikataulullinen väli soittaa ennen torstaista soittotuntia.
Siis yritin. Ja pidin taukoa ja yritin uudestaan. Ei se suju. Ei ole sujunut kertaakaan viimekertaisen hehkutuksen jälkeen. Sen siitä saa kun suomalainen sortuu itsekehun syntiin.
Legato ei toimi. En löydä oikeita ääniä, varmasti oikeaa virettä, epäilen joka ääntä milloin ylä- milloin alavireeestä. Olen aika näppärä likka jo käyttämään jousen muovipuolta koskettimien paineluun, vertailen soittamiani ääniä jatkuvasti koskettimiin. Epävarmuus kasvaa koko ajan. Olenko menettänyt sävelkorvani?
En osaa käyttää jousta, saan aikaan kamalia raapivia kissanääniä, kun yritän soittaa kolmen sävelen legatoa. En pääse eroon alku-rääkäisystä, vaan se jatkuu koko jousen mitan. Sanoin äidilleni lauantaina, että jousi lienee rikki, kun en saa soittoa toimimaan. Hän oli kannustava (= äiti) eikä epäillyt lainkaan (ainakaan ääneen) vian löytyvän mahdollisesti soittajasta. En minäkään (epäillyt ääneen).
En löydä viululle hyvää asentoa, kipeytyy vasemman lapaluun seutu.
Lopetin puolen tunnin jälkeen.
Mietin naapureita ja heidän elämäänsä. Heidän ketutustaan. Ehkä hekin ovat aivan jäässä ja alavireessä, ja siihen päälle joutuvat kärsimään tuota viulun kiljuttamistani. Kävi sääliksi. Kävelen hiipien loppuillan ja kirjoitan tätäkin pehmein sormin. Siitäkin syystä, että vasemman käden sormenpäissä on lievät rakot soittamisesta.
Joskus vain on viisaampaa lopettaa, vakuuttelen itselleni. Viikonloppuna soitin paljon enemmän, tuloksena oli siltikin vain harmistus.
Olen aikamoisessa alavireessä, minut itseni kannattaisi virittää suosiolla puolisävelaskelta alemmas, jotta voisin edes vähän soida. Transponoidun. Vähän piristi ajatus. Jos minua joku vääntäisi absoluuttisesti oikeaan vireeseen tänään, katkeaisin. Vietän illan ihan mielelläni yksin.
Sokeritoukkana viulukotelon pohjalla oli odotellut myös allergia, jonka diagnosoin viime viikolla. En aluksi kiinnittänyt huomiota punotukseen solisluun tienoolla, mutta kutiseviin nyppyihin oli vähän pakko. Olen allerginen leukatuen metalliosalle. "Olen allerginen viululleni!", huudahdan liioitellen. Jotenkin nyt sopii fiilikseen teatraalisuus.
Lyhyt lukion kemiakin riitti siihen, että diagnoosi löytyi heti: nikkeli. Googletin ja löysin englanninkielisiä kohtalotovereita. Nikkeli on muuten englanniksi nickel. Joku olisi voinut sen päätelläkin.
Vastedes soittelen taiteilijahuivi kaulassa. Se ei tietysti haittaa, suuri artisti kun olen, pah.
Nyt siirryn mikron luokse tekemään myöhäistä illallista. Syön suruuni intialaista. Pakasteversiota tietysti – ei tällä vireellä kokkailla kahviakaan.
Olen päättänyt, että on oltava joka blogimerkinnässä positiivista(kin) asiaa, muuten en tänne kirjoittele. Pidän kiinni periaatteistani, joten varoitus, seuraa tarinan positiivinen osuus:
Ostin lipun kesäkuulle Sinfonia Lahden konserttiin. Elina Vähälä sooloilee ja Okko Kamu komentelee. Ei huono, sillä soittolistalla on mm. tuo mainio Sibben viulukonsertto d-mollissa!
(vinkki: Sibben biisin eli opuksen nro on 47, vähän kuten herra 47, siis helppo muistaa ja sopivassa välissä tehdä vaikutus. En kyllä keksi keneen.)
Että onpahan jotakin odotettavaa kesäkuulle! Muuten en kesää niinkään odottele. Paitsi alati. Ei, ei alasti, kirjoitin alati.
Vaikka jaa, miksei? Sanotaan siis näin: odotan kesää alati. Joskus myös alasti ja varsinkin silloin, koska talvella nakuna paleltaa.
Varsin vitsikästä.
Siis silloin kun en kesältä saa nukuttua ollenkaan,
silloin pakotan itseni lukemaan seuraavaa:
Lue tämä kesällä, kun et saa nukuttua
– Viulunsoiton harjoitteluaika lyhenee talvella, sormenpäät eivät sula millään.
– Viulun roudaaminen on varsin tukalaa, kun koko arsenaali komerosta kahta villatakkia myöten on punksattu takin alle. Ja hetken päästä tulee tukala hiki. Eli tukalaa tuplaten.
– Linnunlaulu on kuitenkin kaunista tai ylipäätään kaikki äänet, jotka kuulet silloin, kun päässä ei ole äänenvaimentimena villapipoa tai karvalakkia eikä jäätyneiden varpaiden alla natiseva lumi natise peittäen kaikkia elämästä kertovia ääniä alleen.
– Vilustuminen ja paleleminen aiheuttaa useita sairauksia, joista yleisin on ketutus. Se taas oireilee niin, että mikään ei suju eikä varsinkaan soitto.
Tänään oli viimeinen aikataulullinen väli soittaa ennen torstaista soittotuntia.
Siis yritin. Ja pidin taukoa ja yritin uudestaan. Ei se suju. Ei ole sujunut kertaakaan viimekertaisen hehkutuksen jälkeen. Sen siitä saa kun suomalainen sortuu itsekehun syntiin.
Legato ei toimi. En löydä oikeita ääniä, varmasti oikeaa virettä, epäilen joka ääntä milloin ylä- milloin alavireeestä. Olen aika näppärä likka jo käyttämään jousen muovipuolta koskettimien paineluun, vertailen soittamiani ääniä jatkuvasti koskettimiin. Epävarmuus kasvaa koko ajan. Olenko menettänyt sävelkorvani?
En osaa käyttää jousta, saan aikaan kamalia raapivia kissanääniä, kun yritän soittaa kolmen sävelen legatoa. En pääse eroon alku-rääkäisystä, vaan se jatkuu koko jousen mitan. Sanoin äidilleni lauantaina, että jousi lienee rikki, kun en saa soittoa toimimaan. Hän oli kannustava (= äiti) eikä epäillyt lainkaan (ainakaan ääneen) vian löytyvän mahdollisesti soittajasta. En minäkään (epäillyt ääneen).
En löydä viululle hyvää asentoa, kipeytyy vasemman lapaluun seutu.
Lopetin puolen tunnin jälkeen.
Mietin naapureita ja heidän elämäänsä. Heidän ketutustaan. Ehkä hekin ovat aivan jäässä ja alavireessä, ja siihen päälle joutuvat kärsimään tuota viulun kiljuttamistani. Kävi sääliksi. Kävelen hiipien loppuillan ja kirjoitan tätäkin pehmein sormin. Siitäkin syystä, että vasemman käden sormenpäissä on lievät rakot soittamisesta.
Joskus vain on viisaampaa lopettaa, vakuuttelen itselleni. Viikonloppuna soitin paljon enemmän, tuloksena oli siltikin vain harmistus.
Olen aikamoisessa alavireessä, minut itseni kannattaisi virittää suosiolla puolisävelaskelta alemmas, jotta voisin edes vähän soida. Transponoidun. Vähän piristi ajatus. Jos minua joku vääntäisi absoluuttisesti oikeaan vireeseen tänään, katkeaisin. Vietän illan ihan mielelläni yksin.
Sokeritoukkana viulukotelon pohjalla oli odotellut myös allergia, jonka diagnosoin viime viikolla. En aluksi kiinnittänyt huomiota punotukseen solisluun tienoolla, mutta kutiseviin nyppyihin oli vähän pakko. Olen allerginen leukatuen metalliosalle. "Olen allerginen viululleni!", huudahdan liioitellen. Jotenkin nyt sopii fiilikseen teatraalisuus.
Lyhyt lukion kemiakin riitti siihen, että diagnoosi löytyi heti: nikkeli. Googletin ja löysin englanninkielisiä kohtalotovereita. Nikkeli on muuten englanniksi nickel. Joku olisi voinut sen päätelläkin.
Vastedes soittelen taiteilijahuivi kaulassa. Se ei tietysti haittaa, suuri artisti kun olen, pah.
Nyt siirryn mikron luokse tekemään myöhäistä illallista. Syön suruuni intialaista. Pakasteversiota tietysti – ei tällä vireellä kokkailla kahviakaan.
Olen päättänyt, että on oltava joka blogimerkinnässä positiivista(kin) asiaa, muuten en tänne kirjoittele. Pidän kiinni periaatteistani, joten varoitus, seuraa tarinan positiivinen osuus:
Ostin lipun kesäkuulle Sinfonia Lahden konserttiin. Elina Vähälä sooloilee ja Okko Kamu komentelee. Ei huono, sillä soittolistalla on mm. tuo mainio Sibben viulukonsertto d-mollissa!
(vinkki: Sibben biisin eli opuksen nro on 47, vähän kuten herra 47, siis helppo muistaa ja sopivassa välissä tehdä vaikutus. En kyllä keksi keneen.)
Että onpahan jotakin odotettavaa kesäkuulle! Muuten en kesää niinkään odottele. Paitsi alati. Ei, ei alasti, kirjoitin alati.
Vaikka jaa, miksei? Sanotaan siis näin: odotan kesää alati. Joskus myös alasti ja varsinkin silloin, koska talvella nakuna paleltaa.
Varsin vitsikästä.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
4. viulutunti ja iloinen mieli
Taputtelen olkiani ja itsekehuskelen hetken. Aiheena tällä kertaa viulunsoiton ulkopuoliset asiat.
Paraviulullisia rutiineja, joita olen omaksunut:
1. Seison väkevästi sängyn edessä aamuisin. Havahduttuani herätysääneen useamman kerran (kiroan sen herra Torkun, joka tuli elämääni uuden kännykän myötä) nousen sängystä varovasti. Miten niin ihminen on pisimmillään aamulla? Itse nukun jo kohdussa hyväksi toteamassani asennossa, jonka nimi on sykkyrä. Sykkyrästä suoraksi – se vie hetken. Ojennuttuani jatkan putrottelua kylkiä venytellen ja kurkotellen käsillä vuoroin katon halkeamia ja aamu-unisia varpaita. Ja enkö vain tunne oloni vähän väkevämmäksi näiden venytysten jälkeen? Kyllä, olo on varsin Samuli Putro, paitsi Putrolla ei tukka roiku silmillä aamuisinkaan.
2. Harrastan sormillani hyötyliikuntaa.
Miksi se näyttää kirjoitettuna kaksimieliseltä? Ei ole. Vahvistusliikkeitä on näppärä tehdä vaikka työmatkan liikennevaloissa (x3). Aika haastavia liikkeitä, kannustan kokeilemaan. (Äh, edelleen näen koko sormijutun kaksimielisenä, on siirryttävä seuraavaan kohtaan).
3. Vahvistan ranteita kuminauhaa kiskomalla.
Fysioterapeutin neuvot kahden vuoden takaa, jotka jäivät leijumaan "ehkä huomenna" -avaruuteen, ovat viimein suorittaneet onnistuneen laskeutumisen käytännön planeetalle. Tiedostan, että kyynärvarsissa on paljon uusia lihaksia, ne sekä kipeytyvät että väsyvät. Kuntoutumisen merkkejä siis.
4. Venyttelen kunnolla joka ilta jotakin.
(Miksi tämäkään ei vaikuta viattomalta?) Jos jaksan, teen myös joitakin käsi/hartialiikkeitä.
5. Istun edes osan työpäivästä kuten työpaikan fysioterapeutti on opettanut.
Yritän myös oppia kuulemaan, josko selkäni osaisi valittaa jo ennen kuin on myöhäistä: "auts, miksi jätit minut Taas Näin Mutkalle moneksi tunniksi".
Ja tatatataaa: tuloksena voin soittaa nykyään viulua lähes ilman kipua! Vielä olen ihan jumissa ja lihakset väsyvät, mutta eittämättä tuloksia on nähtävissä. Kerrankin palkinto tulee siinä ajassa, että on myönnettävä asioiden syy-seuraus-suhde. Silti hiukan kummastelen: voiko tosiaan venyttely (yliarvostettua) ja muu liikunta (naistenlehtienhapatusta) olla hyödyllistä – eeen uso. Tai nyt sitten ihan vähän.
Hehkutusten jälkimainingeista palautus sohvannurkkaan, siis soittotunnistakin pari sanaa. Soitin huonommin kuin kertaakaan harjoitellessa. Ei yllätä yhtään. Toisaalta en itkenyt, vaikka soitonopettaja muistaa itse itkeneensä soittotunnilla erinäisiä kertoja alkutaipaleellaan.
Palautettakoon mieleen, että hän oli silloin seitsemän. Kokemusta ei tavallaan voi verrata.
Kaikkiaan jää silti tunti ehdottomasti plussalle. Open sanoin on hienoa, että olen ottanut asiakseni tämän soittamisen: olen edennyt nopeasti. Ja tämän asian tähän blogiin toisti minun sormillani kirjoittava kiitoksenkipeä kissa. Uskoisitteko, että kiitokset livenä otin vastaan täysin ilmeettömästi, kuin niitä en olisi oikein kuullutkaan. Sitten tulen tänne kotiin sohvannurkaan niitä kehräilemään. Voi pieniä kissoja...
Sain läksyksi biisin, jossa ei soitetakaan enää asteikon peräkkäisiä ääniä. Edelleen jatketaan seikkailua yhdellä kielellä (tällä kertaa A). On aihetta sanoa hui siitä syystä, että pikkurilli pitää nyt aktivoida. En malta odottaa huomisiltaa, kun pääsen treenaamaan tuota luritusta (joka on vieläpä mollissa, lallallalaa!)
Täysin hallitsemattomia muuten nuo rillit. Varsinkin vasen törröttää aina pystyssä kuin ET:llä. Varsinkin juodessa. Varsinkin olutta. Että vähän sitä ollaan petrefolk.
No ollaanhan sitä, kun kerran edistytään viulunsoitossakin. Että tavallista parempi hyvä päivä täällä.
Paraviulullisia rutiineja, joita olen omaksunut:
1. Seison väkevästi sängyn edessä aamuisin. Havahduttuani herätysääneen useamman kerran (kiroan sen herra Torkun, joka tuli elämääni uuden kännykän myötä) nousen sängystä varovasti. Miten niin ihminen on pisimmillään aamulla? Itse nukun jo kohdussa hyväksi toteamassani asennossa, jonka nimi on sykkyrä. Sykkyrästä suoraksi – se vie hetken. Ojennuttuani jatkan putrottelua kylkiä venytellen ja kurkotellen käsillä vuoroin katon halkeamia ja aamu-unisia varpaita. Ja enkö vain tunne oloni vähän väkevämmäksi näiden venytysten jälkeen? Kyllä, olo on varsin Samuli Putro, paitsi Putrolla ei tukka roiku silmillä aamuisinkaan.
2. Harrastan sormillani hyötyliikuntaa.
Miksi se näyttää kirjoitettuna kaksimieliseltä? Ei ole. Vahvistusliikkeitä on näppärä tehdä vaikka työmatkan liikennevaloissa (x3). Aika haastavia liikkeitä, kannustan kokeilemaan. (Äh, edelleen näen koko sormijutun kaksimielisenä, on siirryttävä seuraavaan kohtaan).
3. Vahvistan ranteita kuminauhaa kiskomalla.
Fysioterapeutin neuvot kahden vuoden takaa, jotka jäivät leijumaan "ehkä huomenna" -avaruuteen, ovat viimein suorittaneet onnistuneen laskeutumisen käytännön planeetalle. Tiedostan, että kyynärvarsissa on paljon uusia lihaksia, ne sekä kipeytyvät että väsyvät. Kuntoutumisen merkkejä siis.
4. Venyttelen kunnolla joka ilta jotakin.
(Miksi tämäkään ei vaikuta viattomalta?) Jos jaksan, teen myös joitakin käsi/hartialiikkeitä.
5. Istun edes osan työpäivästä kuten työpaikan fysioterapeutti on opettanut.
Yritän myös oppia kuulemaan, josko selkäni osaisi valittaa jo ennen kuin on myöhäistä: "auts, miksi jätit minut Taas Näin Mutkalle moneksi tunniksi".
Ja tatatataaa: tuloksena voin soittaa nykyään viulua lähes ilman kipua! Vielä olen ihan jumissa ja lihakset väsyvät, mutta eittämättä tuloksia on nähtävissä. Kerrankin palkinto tulee siinä ajassa, että on myönnettävä asioiden syy-seuraus-suhde. Silti hiukan kummastelen: voiko tosiaan venyttely (yliarvostettua) ja muu liikunta (naistenlehtienhapatusta) olla hyödyllistä – eeen uso. Tai nyt sitten ihan vähän.
Hehkutusten jälkimainingeista palautus sohvannurkkaan, siis soittotunnistakin pari sanaa. Soitin huonommin kuin kertaakaan harjoitellessa. Ei yllätä yhtään. Toisaalta en itkenyt, vaikka soitonopettaja muistaa itse itkeneensä soittotunnilla erinäisiä kertoja alkutaipaleellaan.
Palautettakoon mieleen, että hän oli silloin seitsemän. Kokemusta ei tavallaan voi verrata.
Kaikkiaan jää silti tunti ehdottomasti plussalle. Open sanoin on hienoa, että olen ottanut asiakseni tämän soittamisen: olen edennyt nopeasti. Ja tämän asian tähän blogiin toisti minun sormillani kirjoittava kiitoksenkipeä kissa. Uskoisitteko, että kiitokset livenä otin vastaan täysin ilmeettömästi, kuin niitä en olisi oikein kuullutkaan. Sitten tulen tänne kotiin sohvannurkaan niitä kehräilemään. Voi pieniä kissoja...
Sain läksyksi biisin, jossa ei soitetakaan enää asteikon peräkkäisiä ääniä. Edelleen jatketaan seikkailua yhdellä kielellä (tällä kertaa A). On aihetta sanoa hui siitä syystä, että pikkurilli pitää nyt aktivoida. En malta odottaa huomisiltaa, kun pääsen treenaamaan tuota luritusta (joka on vieläpä mollissa, lallallalaa!)
Täysin hallitsemattomia muuten nuo rillit. Varsinkin vasen törröttää aina pystyssä kuin ET:llä. Varsinkin juodessa. Varsinkin olutta. Että vähän sitä ollaan petrefolk.
No ollaanhan sitä, kun kerran edistytään viulunsoitossakin. Että tavallista parempi hyvä päivä täällä.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Välitunnilla paistinlasta, etusormi, venyttely ja Sibelius
Duuriasteikot D ja G. Ihan vähän salaa olen kokeillut molliasteikoitakin, kun tykkään niistä enemmän (siis harmonisesta ja melodisesta, en niinkään luonnollisesta). Nuotteja en vielä hahmota viulun kannalta, ajattelen liikaa sävelet C-lähtöisesti ja koskettimina. Mutta tiedän, että lukemaan oppii itsestäänkin ennen pitkää, joten ei hätää.
Oivalluksia sen sijaan rumien äänien kanssa:
– En ohjaa jousta tarpeeksi etusormella, jousi hyppii ikävästi.
– Vaihdan vasemman käden sormia hiukan liian hitaasti.
– Jousi ei ole oikeassa suhteessa tallaan.
– Jousiranne ei ole tarpeeksi rentona.
– Painan jousta liikaa/liian vähän.
Vaan helppoahan se kai on vikakohdat naarata, vaikeampi paikata.
Peili kuluu ahkerasta käytöstä, vaikkei itsensä hahmottaminen peilikuvana ole mitenkään mutkatonta. Esimerkiksi jousen kulman korjaus – se ei onnistu, en hahmota suuntia. Kaksi vasenta... aivoa?
Vasen ranne on suurin kompastus: se ei pysy suorana. Onneksi kaikki apuvälineet on sallittu: puinen paistinlasta sideharsolla kiinni rystysistä pitkin rannetta. Toimii!
Motivaatiota osaltaan viulunsoittoon tuo myös pitkään aikaan parhaiten sijoitettu kymppi: Kuusiston Sibbe-levy.
Aikamoisen energiapaukun saa heti aamusta, kun pistää työmatkaksi korviin soimaan viulukonserton kolmannen osan. Toimii myös venyttelyn ja sormilihasten vahvistamisen taustalla. Ja kokatessa.
Siis olen edelleen ihastunut viuluun. Ja varsinkin silloin kun ihan koko asteikko menee kauniisti = 2 kertaa tähän mennessä. Melkein pääsee itku, että on tää vaan hieno soitin!
Oivalluksia sen sijaan rumien äänien kanssa:
– En ohjaa jousta tarpeeksi etusormella, jousi hyppii ikävästi.
– Vaihdan vasemman käden sormia hiukan liian hitaasti.
– Jousi ei ole oikeassa suhteessa tallaan.
– Jousiranne ei ole tarpeeksi rentona.
– Painan jousta liikaa/liian vähän.
Vaan helppoahan se kai on vikakohdat naarata, vaikeampi paikata.
Peili kuluu ahkerasta käytöstä, vaikkei itsensä hahmottaminen peilikuvana ole mitenkään mutkatonta. Esimerkiksi jousen kulman korjaus – se ei onnistu, en hahmota suuntia. Kaksi vasenta... aivoa?
Vasen ranne on suurin kompastus: se ei pysy suorana. Onneksi kaikki apuvälineet on sallittu: puinen paistinlasta sideharsolla kiinni rystysistä pitkin rannetta. Toimii!
Motivaatiota osaltaan viulunsoittoon tuo myös pitkään aikaan parhaiten sijoitettu kymppi: Kuusiston Sibbe-levy.
Aikamoisen energiapaukun saa heti aamusta, kun pistää työmatkaksi korviin soimaan viulukonserton kolmannen osan. Toimii myös venyttelyn ja sormilihasten vahvistamisen taustalla. Ja kokatessa.
Siis olen edelleen ihastunut viuluun. Ja varsinkin silloin kun ihan koko asteikko menee kauniisti = 2 kertaa tähän mennessä. Melkein pääsee itku, että on tää vaan hieno soitin!
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
3. viulutunti ja eka biisi
Heräsin sunnuntaina ajatukseen, että minusta ei koskaan tule viulistia. Fysiikka ei kestä.
Niskakipu on ollut tällä kertaa sitkeää sorttia, vaikka olen jumpannut ja venytellyt ja haisen nykyään leivälle. Suhde kauratyynyn kanssa on syventynyt, halailemme päivittäin.
Mutta sunnuntai olikin ennakoitua positiivisempi viulistin uralla. Kiikutin vinguttimen porukoiden talolle, missä saan leikkiä suurta artistia yläkerrassa miettimättä naapureita.
Ja sehän tuntuikin sujuvan! Niskakipukin unohtui.
Maanantaina joogasin ensimmäistä kertaa, pontimena tämä viulistin ura, en tahdo antaa periksi vuosien romuttamalle kropalle. Jooga ei lajina ole mieleen, mutta uhrauksia on tehtävä.
Tänään koitti kolmas viulutunti ja sain ensimmäisen läksyn Iloisesta viuluniekasta (2) – suurteoksen nimi on Iloista ja surullista. Nimensä mukaan tapaillaan duuria ja mollia, sisältää aikalailla 5 eri säveltä, yhden kielen päällä luistellaan.
Tai ei saisi luistella, vaan sormien tulisi toimia vasaramaisesti, valmiina painumaan juuri oikeaan kohtaan viulun kaulalle. Tiedosta seurauksena sekä jousi että sormet kaulalla liukuivat kuin huopatossut jäällä. Skeittasin läpi soiton kuin Kiira Korpi pitkäohjelmassaan, tunnetuin seurauksin.
Lisäksi sain D-duuriasteikon läksyksi, mutta haastava kolmisointu jäänee ensikertaan... vaan onhan tämä nyt ykköshienoa, että voin tutkailla viulunsoittoa nuottienkin välityksellä!
Tästä huolimatta tai siksi tai sen lisäksi mikään ei tunnilla mennytkään muuten kuin Strömsössä. Ope joutui jatkuvasti korjaamaan molempia ranteita, kyynärpäätä ja jousikäden peukalon pyöreyttä. Onneksi jaksaa puuttua!
...ja enää kysymys kuuluu, että miksi se silti kuulostaa välillä niin niin kamalalta?
Omasta liukusarjavinguttelusta sisuuntuneena/lannistuneena pidän illan vapaata soitannasta ja pistän Vivaldin kaakkoon. Ehkä aivot omaksuvat näin ideaaliviulun ääneen, johon kädet automaattisesti osaavat pyrkiä.
Minä riittämättömine sormilihaksineni tyydyn jumppaamaan sormia kauemmaks toisistaan vihellellen barokkimusan tahdissa.
Niskakipu on ollut tällä kertaa sitkeää sorttia, vaikka olen jumpannut ja venytellyt ja haisen nykyään leivälle. Suhde kauratyynyn kanssa on syventynyt, halailemme päivittäin.
Mutta sunnuntai olikin ennakoitua positiivisempi viulistin uralla. Kiikutin vinguttimen porukoiden talolle, missä saan leikkiä suurta artistia yläkerrassa miettimättä naapureita.
Ja sehän tuntuikin sujuvan! Niskakipukin unohtui.
Maanantaina joogasin ensimmäistä kertaa, pontimena tämä viulistin ura, en tahdo antaa periksi vuosien romuttamalle kropalle. Jooga ei lajina ole mieleen, mutta uhrauksia on tehtävä.
Tänään koitti kolmas viulutunti ja sain ensimmäisen läksyn Iloisesta viuluniekasta (2) – suurteoksen nimi on Iloista ja surullista. Nimensä mukaan tapaillaan duuria ja mollia, sisältää aikalailla 5 eri säveltä, yhden kielen päällä luistellaan.
Tai ei saisi luistella, vaan sormien tulisi toimia vasaramaisesti, valmiina painumaan juuri oikeaan kohtaan viulun kaulalle. Tiedosta seurauksena sekä jousi että sormet kaulalla liukuivat kuin huopatossut jäällä. Skeittasin läpi soiton kuin Kiira Korpi pitkäohjelmassaan, tunnetuin seurauksin.
Lisäksi sain D-duuriasteikon läksyksi, mutta haastava kolmisointu jäänee ensikertaan... vaan onhan tämä nyt ykköshienoa, että voin tutkailla viulunsoittoa nuottienkin välityksellä!
Tästä huolimatta tai siksi tai sen lisäksi mikään ei tunnilla mennytkään muuten kuin Strömsössä. Ope joutui jatkuvasti korjaamaan molempia ranteita, kyynärpäätä ja jousikäden peukalon pyöreyttä. Onneksi jaksaa puuttua!
...ja enää kysymys kuuluu, että miksi se silti kuulostaa välillä niin niin kamalalta?
Omasta liukusarjavinguttelusta sisuuntuneena/lannistuneena pidän illan vapaata soitannasta ja pistän Vivaldin kaakkoon. Ehkä aivot omaksuvat näin ideaaliviulun ääneen, johon kädet automaattisesti osaavat pyrkiä.
Minä riittämättömine sormilihaksineni tyydyn jumppaamaan sormia kauemmaks toisistaan vihellellen barokkimusan tahdissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)