En ole elämässäni koskenut viuluun. Se on aika saavutus tyypille, joka ainakin joskus piti itseään musiikki-ihmisenä. Mutta kitaran ja pianon ja aika joukon muitakin soittimia olen vähitellen hankkinut, vaikka soitteluani ei ehkä voi kutsua edes soittamiseksi. Mutta omaksi iloksi olen ikäni pimputellut, rämpytellyt ja puhallellut. Jousisoittimista en tiedä mitään.
Siinä vaiheessa kun tämä 30-kriisi iski todella (vasta jonkin ajan päästä maagisen rajapyykin ylittämisen jälkeen), tajusin että päivät käyvät vähiin tehdä niitä asioita, joita olen alitajuisesti joskus ajatellut tehdä. Aika kuluu jo selvästi nopeammin ja mukavuudenhalu kasvaa samassa suhteessa. Siis olen kovaa vauhtia keski-ikäistymässä ja tylsistymässä. Kamalaa. Ei mene enää kauan siihen, kun alan moittia nykynuorisoa ja antaa periksi kaikelle maailman huonoudelle "ei-sille-mitään-mahda-niin-jäänpä-sohvalle-ja-turrutan-aivoni-hutulla". Hirvittävää.
Ja sitten tämä suorittaminen. Ylitöitä. Hyi, paha tapa. Sekä sielulle että ruumiille, sillä pitäisi tehdä niin paljon muutakin tällä iällä, kuten:
– urheilla (tai ainakin tuntea syyllisyyttä, jollei urheile, ja pitää kovaa meteliä jos kuitenkin joskus urheilee, ettei tunne alemmuutta ikätoverien joukossa)
– nukkua tarpeeksi (tai ainakin laskea kuinka vähän ehtii vielä nukkua – apua, enää kolme tuntia – eli stressata sekin aika, kun voisi lukea hyvää kirjaa tai pohtia elämäntarkoitusta)
– syödä monipuolisesti (tai edes yksi mikrolämmitetty pakasteateria päivässä, ns. lämmin ruoka)
– vähentää nautintoaineiden käyttöä (ja jollei siihen pysty, niin ainakin aktiivisesti ajatella vähentävänsä ja ehkäpä ääneen jopa valehdella vähentäneensä)
– pitää yllä hyviä perhe/ystävyys/parisuhteita (ilman velvollisuudentunnetta ja koskaan syyllistymättä mummon soitosta)
– harrastaa ja kehittää omaa itseään ja luovuuttaan.
No. Tästä lähtökohdasta käsin ei ole ihme, että JOTAIN piti tapahtua.
Johtopäätös: taisin ostaa viulun yleisahdistukseen. Ehkä näin välähdyksen tulevaisuuden minästäni hortoilemassa avoimen haudan partaalle ihan yhtä antiviulistina kuin elämäni 30 ensimmäistäkin vuotta. Miksi? Minähän olen aina rakastanut viulun ääntä!
Olen nopsa liikkeissäni. Viime aikoina nopeus on kasvanut kriisin (ja jokseenkin säännöllisten tulojen) myötä ja olen alkanut myös noudattaa mielijohteita yhä kiivaammin. Suuntasin eräänä joulukuisena päivänä lounastauolla musiikkiliikkeeseen (veronpalautushuumassa) ja sanoin, että tahtoo viulun. Sen saa rahalla, noin 500 euroa koko paketti kaikkine härveleineen (ai mikä hartsi, jaa no kai mää sitäkin sitten otan).
Kotona kokeilin viulua, googletin, katsoin youtube-videoita siitä kuinka jousta pidetään (ai se pitää kiristääkin).
Onneksi tajusin nopeasti, että olisi tosi tyhmää opetella väärin ihan perustekniikka. Haa, miten aikuista ja fiksua järkeilyä! Löysinkin yhden musiikkikoulun läheltä, lähetin sähköpostia ja sieltä luvattiin opetusta, mutta vasta tammikuussa, voi ei! Loputtoman pitkältä tuntuva kuukauden odotus edessä nimeltään joululoma. Olin jo keski-ikäistyksissäni unohtanut koko sanan merkityksen. Se kestää nykyään yli loppiaisen, ajatella!
Aloin aavistella olevani musiikkikoulun vanhin oppilas.
Kaikista soittimista viulua pidetään ehkä eniten sen tyyppisenä, että "nuorena se on opittava että vanhana taitaa". Jämähtänyttä ajattelua. Mistä ne sen tietävät! Väitän vastaan kunnes käy selväksi, että olen väärässä. Toivon etten ole.
Että tämän toiveen elättelyä täällä jatkossa bloggailen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti