Minne voi tehdä valituksen nakkipaketista? Viisi hidasta, itsepäistä, jäykkää, kenossa väärään suuntaan sojottavaa ja muutenkin semihankalaa nakkia on takertunut kiinni vasemman käden rystysiin.
Kevytnakit viihtyvät liian hyvin paketissa. Niitä ei saa millään revittyä yksilöllisesti tottelemaan ajatusta, silmää tai kenenkään tahtoa (edes viuluopen).
Tahtoo sanoa, että soittotunti käytettiin vasemman käden sormien asennon etsimiseen. Loistavaa ja todella tarpeellista! Keskittyminen vasuriin ei ollut tulosta siitä, että jousikäsi olisi reilassa, mutta kyllä sekin siinä sivussa – jollei muuta, niin ainakin roikkuu kiinni olemattomassa olkapäässä ja parhaansa mukaan heittelehtii holtittomasti jousen varressa.
Voi koordinaatio!
No niin, itku sikseen, syykin tähän surkeuteen on selvillä: liian vähäinen harjoittelu. Tähän ei ole tulossa parannusta lähiviikkoina, mikä kyllä syö naista. Viikonloppuna pitää hakea kansallispuiston luonnonrauhasta voimia riekkumiseen Euroviisuissa, missä meneekin sitten viikko.
Viulua ehdin vinguttaa ennen seuraavaa tuntia maksimissaan neljänä päivänä. Kahden viikon aikana.
Niinpä.
Onneksi on keksitty mielikuvaharjoittelu, opekin muistutti siitä tänään. Ja sormilihaksiahan voi vahvistaa missä vaan. Vaikka lentokoneessa viinimukin ympärillä.
Vinguttamisen jälkeen tämä ilta meni harakoille taas tietoteknisistä syistä. Tappelin verkkoyhteyden ja modeemin kanssa paniikinomaisesti. Miksi? Noh, olen ihan koukussa youtuben musiikkivideoihin...
Lopulta turhauduin, joten aloin pimputella pianoa.
Soittelin niitä näitä, lähinnä melankolisia ikivihreitä säveliä, paljon seiskoja ja molleja ja majseiskoja. Mistä jotenkin mieleeni sitten juolahtikin yksi musiikillinen ikuisuushaaste, jonka nyt tahdon tilittää tänne.
Haasteen nimi on Evakon laulu. Vaikeusaspekti on laulun tuoman mielentilan hallinnassa: en pysty pimputtelemaan biisiä itkemättä. Syynä on tietenkin sanat, joita ei mitenkään voi soittaessa pitää ajatuksista etäällä. Opettelin sanat ja sävelen jo muksuna toivelaulukirjasta, mihin meni paljon aikaa, koska olin tosi harvoin yksin kotona. Yleisöä en kaivannut silloinkaan em. syystä.
Biisin laulamista olen koittanut lähivuosina salaa autossa. Se on vaarallista.
Laulun sanojen lausumistakaan en ole julkisesti yrittänyt muutaman vuoden takaisen flopin jälkeen. Silloin keskellä kirkasta päivää yritin ystäväjoukolle nuotiolla kertoa jutun juonta, mutta kompastuin sitten loppumetreillä ja vollotin minuuttitolkulla valtoimenaan. Kompastuin siis ihan viimeiseen lauseeseen*. Ystävät olivat tietysti ok, mutta minä en niinkään.
Tuskin maltan odottaa, että saan päähäni kokeilla biisiä viululla. Kuin Konsta Jylhä ikään...
Youtubesta löytyy muuten Anneli Saariston versio Evakon laulusta. Se on loistava.
Että tällaista. Tänään on ollut sellainen päivä. Ja sellainen viikko. Vähän raskasta kai muutenkin. Tai ehkä vain olen tällainen.
* Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti. Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla, kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala".
...ja juu, kirjoittaessakin nousee pala kurkkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti