Viimeviikkoisen tunnin jälkeen blogattavaa on pitänyt miettiä vähän pidempään. Päässä käy sellainen pörinä, että puhekin tahtoo tulla ulos täristen.
Viime päiviin mahtuu paljon: väsymystä, pörinää, stressiä, väsymystä, unettomuutta, kevätpörinää, väsymystä, kiirettä, pörinää. Ja pörinää. Siihen lisättynä viuluongelmat ovat olleet vain kiva pikantti pörisemätön lisä.
Keskityn tuohon pikanttiin asiaan seuraavaksi, mutta käytän käänteistä metaforaa: kerron erään episodin viime vuodelta.
Tapahtui seuraavaa: kilometrejä jo runsaasti rullannut VW Golf (johon minulla on jonkinmoinen omistussuhde) päätti eräänä yönä yksipuolisesti tiputtaa vaihdelaatikon käyttöasteesta 1/6 pois. Onneksi olin parkkeerannut kaaran nokka kohti tiiliseinää, joten pakin puuttuminen kävi selväksi ensimetrillä.
Vaihdekepin tuloksettoman rempomisen sekä r- ja v-kirjaimia sisältävän konserton jälkeen tajusin vääntää ratin kaakkoon, pistää vaihteen vapaalle ja tönätä autoa linkkuun niin, että sain nokan kohti menosuuntaa. Matkaa huoltoon oli sen jälkeen enää 170 kilometriä. En pysähtynyt matkalla kahvitauolle.
Viulunsoiton kanssa kävi päinvastoin. Psykofyysinen kokonaisuus, joka tottelee tässä blogissa viittausta minä, päätti yksipuolisesti tiputtaa viulun käsittelyn käyttöasteesta 5/6 pois. Tämä tapahtui jossain vaiheessa Euroviisu-viikonloppua ja kävi selväksi soittotunnilla.
Vain pakki toimi. Matkaa maaliin oli niin paljon, että hätäännyin kohtuullisesti.
Viikon verran olen kahvin voimin yrittänyt runnoa silmään jotakin niistä vaihteista, jotka vievät eteenpäin. Väkipakolla ei onnistunut, mutta niitä näitä vinguttelemalla olen onnistunut kiskomaan viulun pakilta vapaalle.
Tänään onnistuin vahingossa liu'uttamaan jopa hetkeksi ykkösen silmään. Sain jousen kulkemaan automaattisesti kahden rivin mittaisessa legatoja sisältävässä lurituksessa oikeisiin suuntiin. Nyt jännittää enää, voiko pakki mennä itsestään päälle yön aikana.
No niin, hirveyttä on takana, vaan eteenpäin mennään. Tähän väliin on syytä kertoa, että olen edelleen (ja ehkäpä ikuisesti) rakastunut viuluun. Siksipä en hätäile ja hätäänny ihan täysin suunniltani takapakista.
Ja vaikken ole yltänyt soittotunnin tavoitteisiin lähiaikoina, olen nauttinut soittamisesta silti. Varsinkin kuluneen viikon aikana. Olen ehtinyt muutaman kerran soittaa jopa kokonaisen tunnin putkeen!
Viikonloppuna soitettuani läksyt vietin laatuaikaa mm. Norpan ja Nestori Miikkulaisen kanssa. Eikös se riitä, että itse tykkää!
Alussa kertomani kevätpörinät ja muut eivät kuulu tämän blogin keskiöön, joten ohitan ne viittamalla vain niihin mekanismeihin, joilla pyrin pitämään pään kasassa ja jotka myös osaltaan vievät nyt aikaa vinguttamiselta: pianon pimputtelu, musiikin kuuntelu, kirjoittaminen ja lenkkeily.
Onneksi kohta on kesä, josko tämä siitä asettuisi. Jollei, niin ehkä korvistani alkaa valua hunajaa, kunhan nämä pörräiset saavat työnsä tehtyä.
Positiivista on sekin, että tiedän jo, miten tämä tästä etenee. Kriisistä kriisiin.
Surrurrurrurrpörrörrörrör...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti