Taputtelen olkiani ja itsekehuskelen hetken. Aiheena tällä kertaa viulunsoiton ulkopuoliset asiat.
Paraviulullisia rutiineja, joita olen omaksunut:
1. Seison väkevästi sängyn edessä aamuisin. Havahduttuani herätysääneen useamman kerran (kiroan sen herra Torkun, joka tuli elämääni uuden kännykän myötä) nousen sängystä varovasti. Miten niin ihminen on pisimmillään aamulla? Itse nukun jo kohdussa hyväksi toteamassani asennossa, jonka nimi on sykkyrä. Sykkyrästä suoraksi – se vie hetken. Ojennuttuani jatkan putrottelua kylkiä venytellen ja kurkotellen käsillä vuoroin katon halkeamia ja aamu-unisia varpaita. Ja enkö vain tunne oloni vähän väkevämmäksi näiden venytysten jälkeen? Kyllä, olo on varsin Samuli Putro, paitsi Putrolla ei tukka roiku silmillä aamuisinkaan.
2. Harrastan sormillani hyötyliikuntaa.
Miksi se näyttää kirjoitettuna kaksimieliseltä? Ei ole. Vahvistusliikkeitä on näppärä tehdä vaikka työmatkan liikennevaloissa (x3). Aika haastavia liikkeitä, kannustan kokeilemaan. (Äh, edelleen näen koko sormijutun kaksimielisenä, on siirryttävä seuraavaan kohtaan).
3. Vahvistan ranteita kuminauhaa kiskomalla.
Fysioterapeutin neuvot kahden vuoden takaa, jotka jäivät leijumaan "ehkä huomenna" -avaruuteen, ovat viimein suorittaneet onnistuneen laskeutumisen käytännön planeetalle. Tiedostan, että kyynärvarsissa on paljon uusia lihaksia, ne sekä kipeytyvät että väsyvät. Kuntoutumisen merkkejä siis.
4. Venyttelen kunnolla joka ilta jotakin.
(Miksi tämäkään ei vaikuta viattomalta?) Jos jaksan, teen myös joitakin käsi/hartialiikkeitä.
5. Istun edes osan työpäivästä kuten työpaikan fysioterapeutti on opettanut.
Yritän myös oppia kuulemaan, josko selkäni osaisi valittaa jo ennen kuin on myöhäistä: "auts, miksi jätit minut Taas Näin Mutkalle moneksi tunniksi".
Ja tatatataaa: tuloksena voin soittaa nykyään viulua lähes ilman kipua! Vielä olen ihan jumissa ja lihakset väsyvät, mutta eittämättä tuloksia on nähtävissä. Kerrankin palkinto tulee siinä ajassa, että on myönnettävä asioiden syy-seuraus-suhde. Silti hiukan kummastelen: voiko tosiaan venyttely (yliarvostettua) ja muu liikunta (naistenlehtienhapatusta) olla hyödyllistä – eeen uso. Tai nyt sitten ihan vähän.
Hehkutusten jälkimainingeista palautus sohvannurkkaan, siis soittotunnistakin pari sanaa. Soitin huonommin kuin kertaakaan harjoitellessa. Ei yllätä yhtään. Toisaalta en itkenyt, vaikka soitonopettaja muistaa itse itkeneensä soittotunnilla erinäisiä kertoja alkutaipaleellaan.
Palautettakoon mieleen, että hän oli silloin seitsemän. Kokemusta ei tavallaan voi verrata.
Kaikkiaan jää silti tunti ehdottomasti plussalle. Open sanoin on hienoa, että olen ottanut asiakseni tämän soittamisen: olen edennyt nopeasti. Ja tämän asian tähän blogiin toisti minun sormillani kirjoittava kiitoksenkipeä kissa. Uskoisitteko, että kiitokset livenä otin vastaan täysin ilmeettömästi, kuin niitä en olisi oikein kuullutkaan. Sitten tulen tänne kotiin sohvannurkaan niitä kehräilemään. Voi pieniä kissoja...
Sain läksyksi biisin, jossa ei soitetakaan enää asteikon peräkkäisiä ääniä. Edelleen jatketaan seikkailua yhdellä kielellä (tällä kertaa A). On aihetta sanoa hui siitä syystä, että pikkurilli pitää nyt aktivoida. En malta odottaa huomisiltaa, kun pääsen treenaamaan tuota luritusta (joka on vieläpä mollissa, lallallalaa!)
Täysin hallitsemattomia muuten nuo rillit. Varsinkin vasen törröttää aina pystyssä kuin ET:llä. Varsinkin juodessa. Varsinkin olutta. Että vähän sitä ollaan petrefolk.
No ollaanhan sitä, kun kerran edistytään viulunsoitossakin. Että tavallista parempi hyvä päivä täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti