Duuriasteikot D ja G. Ihan vähän salaa olen kokeillut molliasteikoitakin, kun tykkään niistä enemmän (siis harmonisesta ja melodisesta, en niinkään luonnollisesta). Nuotteja en vielä hahmota viulun kannalta, ajattelen liikaa sävelet C-lähtöisesti ja koskettimina. Mutta tiedän, että lukemaan oppii itsestäänkin ennen pitkää, joten ei hätää.
Oivalluksia sen sijaan rumien äänien kanssa:
– En ohjaa jousta tarpeeksi etusormella, jousi hyppii ikävästi.
– Vaihdan vasemman käden sormia hiukan liian hitaasti.
– Jousi ei ole oikeassa suhteessa tallaan.
– Jousiranne ei ole tarpeeksi rentona.
– Painan jousta liikaa/liian vähän.
Vaan helppoahan se kai on vikakohdat naarata, vaikeampi paikata.
Peili kuluu ahkerasta käytöstä, vaikkei itsensä hahmottaminen peilikuvana ole mitenkään mutkatonta. Esimerkiksi jousen kulman korjaus – se ei onnistu, en hahmota suuntia. Kaksi vasenta... aivoa?
Vasen ranne on suurin kompastus: se ei pysy suorana. Onneksi kaikki apuvälineet on sallittu: puinen paistinlasta sideharsolla kiinni rystysistä pitkin rannetta. Toimii!
Motivaatiota osaltaan viulunsoittoon tuo myös pitkään aikaan parhaiten sijoitettu kymppi: Kuusiston Sibbe-levy.
Aikamoisen energiapaukun saa heti aamusta, kun pistää työmatkaksi korviin soimaan viulukonserton kolmannen osan. Toimii myös venyttelyn ja sormilihasten vahvistamisen taustalla. Ja kokatessa.
Siis olen edelleen ihastunut viuluun. Ja varsinkin silloin kun ihan koko asteikko menee kauniisti = 2 kertaa tähän mennessä. Melkein pääsee itku, että on tää vaan hieno soitin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti